Näytetään tekstit, joissa on tunniste vanhemmuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vanhemmuus. Näytä kaikki tekstit

torstai 9. helmikuuta 2017

Motivoiva kasvatus - the ace in my pocket: Miten meidän päivistä tulii-h-a-n-i-a


Ensimmäinen iso muutos, joka vei meidän perhettä kohti I-ha-nia päiviä oli Katjan pitämässä webinaarissa oppimani lapsen kehitystasonmukainen ohjaaminen. Katja opetti meitä Piagetin teorian pohjalta ohjaamaan 1-2 vuotiasta lasta fyysisesti koskettamalla ja oikeaan toimintaan ohjaamalla =sensomotorisesti (esim. jos lapsi lyö toista/ sinua, sanotaan "Ei, me ei lyödä". Ja annetaan oikean toiminnan malli: "Me silitetään" *ja silitetään lapsen kädellä lyötyä henkilöä*. TAI Jos lapsi karkaa, sen sijaan että kielletään karkaamasta ja käsketään takaisin, haetaan lapsi takaisin ja ohjataan hänet kädellä auttaen haluttuun paikkaan). Tämä oli jo ensimmäinen  s u u r i  oivallus osaavamman vanhemmuuteni tielä: tullessaan isoveljeksi 1,5v iässä, pikku-jii oli suurimman osan ajasta "puheohjauksessa" (koska minä olin tissini kanssa vauvassa kiinni). Silloin vasta aavistelin (mutta nyt tietäisin) että yksivuotiaan on pääsääntöisesti mahdotonta noudattaa sanallisia käskyjä ("ei saa hyppiä sohvalla!" "Ei saa karata!" "Älä ota sitä!"). Kannattaa pitää mielessä, että myös vanhemmat lapset voivat kiukun ja harmituksen keskellä taantua tällaiselle 1-2 vuotiaan sensomotoriselle tasolle ja vaatia fyysistä ohjausta ja kosketusta kyetäkseen noudattamaan ohjeita/ rauhoittuakseen. 




2/3 vuotiaasta lähtien lapset ovat Katjan mukaan "supersankari- tasolla" (Piagetin mukaan tämä on esioperationaalinen vaihe) ja heidät voi motivoida toimimaan roolileikin kautta. Ja voi, mikä autuus meille koitti tästäkin tiedosta! Aiemman "En halua potalle/ pukemaan/ autoon/ sisälle"- kinastelun sijaan meillä ajaa Salama Mc Queen ja Fransesco Bernolli kilpaa potalle. Yhtä hienoa on, kun Salama saa vaatteet varikkopysähdyksellä, tai äiti ja lapset (tai sisko ja veli) juoksee kilpaa sisälle. Tää oikeasti toimii!! Tai ehkä kuitenkin. Tää oikeasti toimii suurimman osan aikaa!!




Ja hei. Todennäköisesti vasta 5-6 vuotiaat lapset alkavat kunnolla ymmärtämään johdonmukaisuuksia (usein me oletamme, että "pitäishän sun tietää, että kun puetaan ulkovaatteet, niin pääset pihalle. Ja sähän tykkäät olla pihalla!". Niin. Vai tiedätkö sittenkään?). Sama "ikäraja" koskee myös sopimuksia, kuten tarratauluja. Meillä tarrataulua on käytetty apuna mm. pottailun ja pukemisen opetteluun, ja käytän jatkossakin tukena tarroja. Mutta pakko myöntää, että paremmin kaksi-kolmivuotiaalle toimii kyllä "Kumpi ehtii ensin vessaan"- menetelmä kuin "Kun saat kymmenen tarraa, mennään HopLopiin/ ostetaan toivomasi lelu"- menetelmä. 


Piagetin teorian pohjalta päästiin jo pitkälle lasten motivoivassa kasvatuksessa, mutta hymyssäsuin voin todeta:
 "Eikä tässä vielä kaikki!"


Katja opetti minulle ja parillekymmenelle historian ensimmäiselle vanhemmuuden taloon astuneelle äidille vielä kannustavan kehun ja empaattisen kuuntelun menetelmät. Ja näillä ohjeilla kuulkaa meiltä (ja käsitykseni mukaan monelta muulta kurssille osallistuneelta äidiltä/ perheeltä) häipyi valtaosa huutoa ja kiukkua pois. Ja tilalle tuli aiempaa enemmän kehuja, hymyjä, onnea, iloa ja rakkautta. Kiitos Katja! Nyt minulla on käytössä kasvatusmenetelmä, joka tutkimusten mukaan edistää oppimista ja ehkäisee käytöshäiriöitä. Sen lisäksi, että myönteinen kasvatus oikeasti toimii (lapset tottelee ja äiti huutaa vähemmän), tukee se myös lasten terveen itsetunnon ja hyvien vuorovaikutustaitojen kehitystä





Kannustavaa kehua on avattu tässä Katjan blogipostauksessa, mutta lyhykäisyydessään se menee näin: Pyydät lasta potalle ja lapsi keskeyttää leikin ja kuuntelee sinua. Sanot: Sinä kuuntelit, mitä äiti sanoi, olet tarkkaavainen lapsi. Jos lapsi liikkuu vessaa kohti, kehut reippaudesta ja siitä, että lapsi totteli kehoitusta. Kun lapsi antaa riisua housut tai riisuu ne itse, sinä kehut: "Sinä otit housut pois, olet omatoiminen/ fiksu lapsi". Ja kun pissa tulee kehutaan: "Sinä kuuntelit kun äiti pyysi pissalle ja tulit reippaasti vessaan ja pissasit pottaan. Olet taitava ja omatoiminen lapsi."


Meillä tämä on uponnut lapsiin  i h a n   t ä y s i l l ä !  Meillä on yhteistyökykyisiä, luotettavia, ystävällisiä, omatoimisia, taitavia, isoja, huomaavaisia ja tarkkaavaisia lapsia, jotka tekevät hyviä päätöksiä/ äitin onnellisiksi. Lapset suorastaan kilpailevat kuka saa olla Yhteistyykiiki, kuten 2vee sanoo ("minäkin olen yhteistyykiiki" kun veljeä kehutaan, mutta häntä ei juuri sillä hetkellä). 


Myös empaattinen kuuntelu tehoaa etenkin hillittömiä uhmakiukkukohtauksia saavaan kaksivuotiaaseen. Empaattisella kuuntelulla on ratkaistu mm the 'nakki gate' ja 'minä haluan Hop poppiin'- kiukku. Empaattisessa kuuntelussa todetaan empaattisesti lapsen kiukku ja toistetaan hänen sanansa: "Sinä haluat Hop Loppiin" tai "Sinua kiukuttaa, kun haluaisit niin kovasti Hop Lopiin". Lisäksi olen kertonut jonkun syyn, miksi lapsen tahto ei toteudu ja pian kiukkuinen lapsi toteaa tyyntyneenä "Hop Lopiin ei voi mennä, ovet on kiinni". Tai. "Ei ole nakkia. Nakki on loppu". Myös aikuista empaattinen kuuntelu auttaa valtavasti, sillä lapsen kiukun tullessa on jokin kärsivällisyyttä tukeva työkalu käytössä (muu kuin bensaa liekkeihin- tyylinen provosoituminen, inttäminen ja jankuttaminen, johon ainakin meillä on aiemmin syyllistytty: "Usko jo nyt. Ei oo nakkia!!)



Tässäpä tuli nyt paljastettua ne ässät hihasta. Vanhemmuuden talossa on opittu paljon muutakin, mutta nämä ohjeet ovat olleet meille ne merkittävimmät arjen sujuvoittajat. Kurssin vertaistuki (yhtä lailla ahdinko ja epätoivo, kuin menestystarinatkin) on ollut Katjan ohjauksen ja kannustuksen rinnalla mieletön apu. Joten, jos teiltäkin pitää häätää känkkäränkkä, voin lämpimästi suositella vanhemmuuden taloa! Kurssi on ehdottomasti jokaisen euron arvoinen.

tiistai 24. tammikuuta 2017

Omaa aikaa taaperoperheessä -mutta miten

Olin tehnyt vanhemmuudesta/ äitiydestä itselleni niin täysivaltaisen homman, että kun ensimmäisen kerran luin vanhemmuuden minikurssilla oman ajan tärkeydestä, en ollut lainkaan valmis siihen (omaan aikaan siis). En myöskään tuolloin kokenut tarvitsevani omaa aikaa (etenkään, kun sen järjestäminen tuntui niin vaikealta ja kalliilta). Kunnes. Kunnes meille tuli oikein kunnolla uhmaikäkänkkäränkkä (uhmaikä lapselle ja känkkäränkkä äidille).  Tilannetta helpotti vähän oma töihinpaluu tammikuussa 2016, jolloin osa lasten uhmasta purkautui päiväkodissa ja äiti sai toteuttaa itseään vähemmän haastavissa  vuorovaikutustilanteissa. Kevään mittaan uin kuitenkin aika syvissä vesissä ja olin vihdoinkin omalta osaltani valmis katkaisemaan napanuoran

Itse opin asian kantapään kautta, mutta usko sinä minua: Pientenkin lasten vanhempi/ vanhemmat tarvitsee omaa aikaa. Tässä vinkkejä, miten voit sitä järjestää, jos mummit, kummit ja muu lähiverkosto on kaukana (kuten meillä), tai muuten hankalasti saatavilla. 



1) Jos sinulla on puoliso/ kumppani, sopikaa ja keskustelkaa, miten jaatte arjen rutiinit/ velvollisuudet (ja mitkä rutiinit on sellaisia välttämättömyyksiä jotka teidän perheenne tarvitsee pärjätäkseen). Sopikaa myös, miten tasaatte vapaa-ajan niin että sitä jää kummallekin vanhemmalle. 

2) Palkkaa lapsenvahti vaikka vain tunniksi ja lähde kahvilaan, lenkille, salille, kirjastoon, metsään, kyläilemään... Noin 10€ panostus kannattaa, ja kaikilla pitäisi olla varaa tällaiseen ylellisyyteen esim. kerran kuussa, 4 kertaa vuodessa tai edes kerran vuodessa (tilanteen mukaan). Jos lapset ovat niin pieniä, ettei heitä voi jättää lapsenvahdin kanssa yksin (tai kun lapset vasta tutustuvat lapsenvahtiin), jätä vahti ja lapset toiseen huoneeseen leikkimään ja mene itse suihkuun (lakkaa myös kynnet!). Vaihtoehtoisesti voit rojahtaa sohvalle tai nojatuoliin lehden ja kahvikupin kanssa. Tai uppoudu tunniksi Netflix sarjaan. 

3) Tee yhteistyö ja avunanto- sopimus äitiystävän kanssa: minä olen tänään sun ja mun lasten kanssa ja tehdään sama toisin päin ensi viikolla. Vapautettu äiti käy suihkussa, kävelyllä, shoppailemassa, kahvilassa...



4) Hyödynnä Pikku Kakkonen ja iPad lapsenvahteina. On ihan ok, jos lapsi katsoo silloin tällöin iPadia 15-30min (lue 60min), jotta saat hengähtää. Pienen tauon jälkeen jaksat olla lapselle oikeasti läsnä. 

Pikku Kakkosen aikana voi valmistella vaikka seuraavan päivän ruuan, siistiä keittiön, hoitaa pyykit... Tee jotain, minkä tekisit muuten "omalla ajalla" lasten nukkuessa. Tai ota oma aikasi samalla kun lapset lumoutuvat Pipsa Possusta, Ryhmä Hausta, Dino junasta tai jostain muusta lastenohjelma-aarteesta. 

5) Ota lapset mukaan kotitöihin (niin ilta-aika vapautuu omaksi ajaksi). Lapset nauttivat saadessaan "leikkiä" kotitöitä. Meillä lempihommaa on pyykkien "räpsyttely" sekä heittokäden harjoittelu pyykkiä kuivuriin viskatessa. Myös astianpesukoneen tyhjennys on huippukivaa! (siis lasten mielestä...)

6) Priorisoi ja tee vain välttämättömät kotityöt. 

7) Jos et pääse kumppanisi kanssa treffeille kodin ulkopuolelle, järjestäkää kotitreffit. 




7) Sovi äiti-lapsi leikkitreffejä, niin saat välillä myös aikuista seuraa.


Itselleni ehdottomasti tärkein ja eniten hyvää mieltä tuova omanajanviete on liikunta. Koska meidän arki ei mahdollista itsenäistä liikkumista kovin usein (iso-jii on useimmiten 2-3 päivää viikosta työmatkalla), olen totuttanut lapset liikkumaan kanssani. Jo 15min lenkki (lapset vaunuissa ja potkupyörällä) aukaisee jumittavat hartiat ja virkistää mieltä. (Ja kyllä. 15min lenkki on parempi kuin ei lenkkiä ollenkaan!) Ajoittain pääsen pidemmälle lenkille, kun molemmat lapset ovat vaunuissa ja viihdyttävät itseään laulellen ( ja kinastellen). Hätätilassa viihdytyksen hoitaa äitin puhelin ja yle areena/ valokuvakansio tmv. Yhtenä iltana viikossa pyrin tekemään kotona kahvakuulatreenin ja hakeuduin myös kansalaisopiston kahvakuulakurssille treenivinkkien saamiseksi. Lisäksi ystäväni Heli muistutti minua yksinkertaisesta ja nopeasta & huipputehokkaasta harjoituksesta: käsilläseisonnasta. Teen (oho! tätä jatkui ehkä viikon verran... vanha teksti nääs) iltaisin kolme käsilläseisontaharjoitusta kiipeämällä jaloilla seinää pitkin ylös käsilläseisonta-asentoon (tai sitä muistuttavaan asentoon). Tavoitteena toki joku päivä päästä ihan oikeaan käsilläseisontaan (tai tehdä tämä harjoitus edes säännöllisesti. Toim huom). Hyvä keino on myös tehdä kymmenen syväkyykkyä esim 10 kertaa päivän aikana. 

Kannattaa käyttää myös joka päivä esim 2-5min pikatreeniin. Punnertaa tänään. Tehdä vatsat huomenna. Ja ylihuomenna lankuttaa. Sitten käsilläseisonnan vuoro. Kyykkypäivä perjantaina. Ja viikonloppuna jumppailua lapsen kanssa (netti on vinkkejä pullollaan, mutta esim vatsalihastreeni, jossa äippä makaa lattialla jalat kattoa kohden ja lapset yrittävät työntää ja repiä jalkoja maahan, on meillä hitti). 

Ja hei, muistathan myös hyödyntää kuntosalien lapsiparkit (ei tosin toimineet meillä...)




Mitä Sinä teet omalla ajallasi? Parhaat vinkkisi äidin liikuntahetkeen tai muuhun voimaannuttavaan ajanviettotapaan?

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Katso taaksesi ja kiitä - hengissä ollaan!



Moi kaikille, pitkästä aikaa! Blogiin kirjoittaminen on viivästynyt osin siksi, että ruuhkavuodet (joka meillä on pitkälti tarkoittanut miehen reissutyön vuoksi myös yh-arkea) on olleet niin kiireisiä, että positiivisuuden kaivaminen arjesta on ollut vaikeaa.


Suurilta osin kirjoittaminen on kuitenkin jäänyt siksi, että onnen säilyttämiseksi arjessa, on ollut pakko priorisoida, ja mm. nukkuminen, ruuanlaitto, yhdessäolo sekä pakonomainen somessa "rentoutuminen" on menneet blogin edelle. Yksi suuri kynnys on ollut linkkien liittäminen puolivalmiisiin blogikirjoituksiin, sillä linkkaaminen ei onnistu kännykällä, vaan vaatii pöytäkoneen aukaisemisen (mikä on tähän saakka tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta). Sen sijaan kännykällä on kyllä voinut katsoa kuusi kautta Game of Thronesia ja lähes saman verran tuotantokausia Suits- ohjelmasta :-D


"Katso taaksesi ja kiitä. Katso eteenpäin ja luota. Katso ympärillesi ja rakasta. "






Yllä oleva mietelause kuvaa hyvin tämänhetkisiä tunnelmiani. Takana on yksi elämäni raskaimmista vuosista kahden pienen (alkuun yksi ja kaksi-vuotiaiden ja nyt kaksi ja kolmi-vuotiaiden) lapsen työssäkäyvänä äitinä. Samanaikaisesti töissä on ollut yksi haastavimmista (ja toisaalta palkitsevimmista) vuosista. Tällä hetkellä tilanne on selkeästi helpottanut, sillä olen parhaillaan tutkimusvapaalla valmistelemassa väitöskirjaani. Voin katsoa kiitollisena taaksepäin: Elämä kantaa. Myrskyistä selviää. Ylämäki ei jatku loputtomiin. Ja edessäpäin on tasamaata. Tyyntä. Jopa myötätuulta ja alamäkiä. Luotan niin.


Mutta tämänkin raskaan vuoden aikana onni on ollut jatkuvasti arjessamme. Siinä hetkessä, kun vastaherännyt, unenpöpperöinen lapsi painautuu tiukasti syliin ja kietoutuu kaulaan, kun kannan häntä potalle. Tai kun nukuttamisurakan jälkeen raahautuu alakertaan siivoamaan keittiötä huomatakseen, että oma rakas on sen jo siivonnut. Tai se hetki, kun kiukkuinen lapsi sulaa syliisi. Tai kun saat väsyneenä kietoutua peiton lämpimään syleilyyn, ja rakas silittää poskeasi. Ne hetket, kun yhdessä lapsen kanssa juhlitte uutta taitoa, onnistumista tai löydettyä aarretta.  




Parasta lapsissa on se,
 että he saavat sinut katsomaan ympärillesi.
Huomaamaan hetket.
Sekunnit. 
Ympärillä leijailevan onnen,
joka viipyilee. 
Viipyilee aavistuksen verran. 
Tai aavistuksen verran pidempään. 
Ja kun pysähdyt,
katsot ympärillesi. 
On niin helppo rakastaa.  

-AJ- 





sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Rakkautta, rajoja ja napanuoran katkaisu

Meiltä löytyy kaksi lujatahtoista, temperamenttista lasta. Toinen on lisäksi todella vilkas ja herkkä, toinen poikkeuksellisen itsenäinen.  Ja kummallakin on uhmaikä. Tiedän (ja toivon), että lujatahtoisuus ja päättäväisyys kantavat lapseni elämässä pitkälle. Välillä kuitenkin tuntui, että arjessa on väsyttävän paljon negatiivista vuorovaikutusta (ei sitä, ei tätä, ei saa niin eikä saa noin), joka ei ollut kenellekään hyväksi. Aloin pelätä, että nujerran ja muserran kasvatuksellani meidän herkät ja ihanat ilopillerit.




Vanhemmuuden työkalupakin keinojen lisäksi meillä on ollut käytössä perinteiset lahjominen, maanittelu, pakottaminen ja uhkailu, jotka eivät kantaneet kovin pitkälle. Niiden tilalle kehittelin kasvatustavan, jonka nimesin 'henkiseksi karateksi'*, mikä tarkoitti lähinnä rauhallista (provosoitumatonta), mutta jämäkkää, rajojen asettamista. Rajana meillä toimi esim. kolmeen laskeminen, jolla viestittiin, että äiti/ isi on tosissaan. Mikäli laskeminen ei riittänyt (usein riitti) vastaanhangotteleva lapsi otettiin "manuaaliohjauseen" (esim syliin puettavaksi, talutettiin vessaan jne).

Rakkautta ja rajoja onkin erinomainen kasvatusneuvo (ja naiivisti aiemmin luulin, että kyseinen neuvo olisi yksinään myös riittävä): Usein lasten käyttäytyminen meillä huonontui sitä mukaa, kun itse väsyi ja alkoi venyttämään rajoja. Katsomaan asioita (liiallisesti) sormien läpi. Ja vastaavasti käytös parani, kun rajat palautettiin ja rajojen venyttämistä ei enää sallittu. Meille "rajoja ja rakkautta" ei kuitenkaan riittänyt, vaikka sen avulla päästiin aina pattitilanteista eteenpäin. 




Aloin olemaan jo aika hukassa äitiyteni kanssa, kunnes kuin tilauksesta kohdalleni osui pari webinaaria ja nettikurssia, joiden myötä meidän koko perheen fiilis muuttui taas takaisin 'onniarjessa'- meininkiin. Meillä asuu edelleen kaksi uhmaikäistä, mutta meillä huudetaan 90% vähemmän kuin aiemmin.  

Tulen kertomaan teille jatkossa parhaat oivallukset käymistäni kurssista (ne ässäni hihassa), mutta sitä ennen kirjoitan vielä oman ajan tärkeydestä. Kumpikin käymäni kärsivällisen/ hyvän vanhemmuuden kurssi alkoi siitä, että ollakseen kärsivällinen/ hyvä vanhempi ihminen tarvitsee omaa aikaa. Sainkin Ahaa-elämyksen, että luonto on luonut uhmaiän, jotta äiti/ lähihuoltaja-lapsi symbioosi saataisiin katkaistua. On itsestään selvää, että lapsi tarvitsee uhmaa itsenäistyäkseen. Mutta yhtälailla me äidit ja isät tarvitsemme uhmaa, jotta saamme (ensimmäisen kerran) katkaistua sen henkisen napanuoran. 



Vinkkejä oman ajan järjestämiseksi löytyy tästä blogipostauksesta.


* Karate=tyhjä käsi/ aseeton itsepuolustuslaji -->
Henkinen karate= hyvätahtoinen/ väkivallaton henkisen voiman/ vahvuuden osoittaminen

** Kaikki tämän postauksen kuvat on ottanut TeaJPhotography.

torstai 8. syyskuuta 2016

Leijonan raivoa ja äidinrakkautta

Tässäpä yksi esimerkki siitä voimasta, mikä seuraa, kun lapsi tulee ymmärretyksi. En voi kuin ihmetellä näiden pienten ihmisten voimaa ja kykyä rauhoittua 5. asteen hirmumyrskystä täystyveneen. Sydän täynnä rakkautta kerron teille:

Tapahtui meillä tänä iltana

Nukkumaanmeno venyi, ja olit tosi väsynyt ja 'järjentuollapuolen'- kiukkuinen. Luettiin satu, rauhoituit. Suutuit kun lukeminen loppui. Halusit tulla syliin kolmeen. Tulit syliin kolmeen. Suutuit kun nostettiin takaisin sänkyyn. Äiti kävi laskemassa oven takana kymmeneen ja tuli juttelemaan sinulle rauhallisesti: "Annetaan unelle mahdollisuus tulla. Aamulla pääset syliin. Aamulla saat leikkiä, nyt on aika nukkua. Sinä haluat syliin. Sinä haluat leikkiä. Haluat alakertaan. Aamulla sitten, nyt nukutaan... " Sinä huusit: "Haluan pois, haluan yläkertaan. Haluan alakertaan... Leikkiä... Syliin... Ovelle itkemään... Ovelle kiukuttelemaan... Yläkertaan...". Yht'äkkiä sanoit muutaman kerran: "Haluan alakertaan, siellä minulla on hyvä olla", minkä jälkeen äiti tajusi kysyä, olisko sulla hyvä olla, jos äiti silittäis. "Ei". Itku loppuu. Hetken päästä "Joo". Ja alle minuutti, niin äiti oli silittänyt sinut uneen. 



(Samanaikaisesti toisen karjuessa leijonan lailla toinen lapsista tuhisi onnellisena sikeässä unessa kuulosuojaimet päässä). 


Hyvää yötä!

maanantai 5. syyskuuta 2016

After becoming a parent...

Vanhemmaksi tultuaan...


Pesee huolella korvantakuset (miten jollain niin söpöllä, pehmeällä, sileäihoisella ja viattomalla voi olla niin törkyiset korvan takuset??)



Kuulee suihkussa lapsen itkua (vaikka vauva aika olis kaukana takana)


Opit, että päästäessäsi 1-vuotiaan tietokoneelle "leikkimään", hän löytää alle minuutissa vähintään kymmenen erilaista (hyödyllistä) pikakomentoa (joita sinä et todennäköisesti saa 10 tunnissa pois päältä). Et myöskään löydä mitään noista toiminnoista uudelleen, vaikka haluaisikin). 


Pystyy suursiivoamaan asunnon puolessa tunnissa. 



Toisaalta keittiön siivoamiseen saa kulumaan päivittäin minimissään kolme tuntia. 


Ihmettelet, milloin ihminen lopettaa nukkumisen kontallaan sikiöasennossa peppu pystyssä. 


Tietää mitä on sappisaippua. Tai pyykkivuori. Pottatarra. Eetu ja Hilla...


Ja viimeisimpänä. 

Tietää mitä on rakkaus. Ymmärtää, mitä on rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissä; kiukun kohteena ja yhdessä iloitessa. 

Kliseisesti voisin todeta, että lapsiperheen arki on yhtä ruusuilla tanssimista. Hetki hetkeltä opitaan väistämään piikkejä paremmin ja paremmin. Ymmärretään, että piikit, kukkien lakastuminen ja se (joskus pitkäkin) hetki kun seistään ja odotetaan seuraavan tanssin alkua, on myös sitä elämää. Mutta samalla opitaan ja havahduttaa uudestaan ja uudestaan huomaamaan ruusujen kauneus ja tanssin tuoman ilo. Se tunne, kun vilkaiset kerran ruusua ja sen tuoma hyvä olo säilyy sisälläsi päivän, viikon, koko elämän.



torstai 1. syyskuuta 2016

Vanhemmuuden työkalupakki -miten


Vielä kuukausi sitten meillä huudettiin välillä niin, että ikkunat vaan helisi. Niin ihana kuin tämä video onkin, kertoo se jossain määrin myös siitä, että meidän lasten mielestä on/ oli normaalia kommunikoida huutamalla (video ei valitettavasti näy mobiililla, mutta normaaliversiossa pitäisi onnistua).



 Asiaan piti saada muutos, ja näyttäisi siltä, että muutos onnistui (lue: äiti huutaa vähemmän ja sen seurauksena lapsetkin puhuu normaalisti). Siksipä päätin kirjata ylös ne keinot, joilla tähän tilanteeseen päästiin. Ässät jätän vielä hihaan (no worries, paljastan ne kyllä, kunhan saan ne "paperille"). Siispä, tässä teille vielä vanhemmuuden työkalupakki avattuna:


1) Siirtymätilanteiden ennakointia meillä toteutetaan (useimmiten onnistuneesti) näin: Esim. puistossa/ illalla nukkumaan mennessä sanon lapsille 10-15 minuuttia ennen H-hetkeä, että "Kohta lähdetään kotiin/ iltapesulle jne. Saatte vielä hetken leikkiä, mutta kohta lähdetään/ siivotaan leikit pois." Sama toistetaan sitten 5min päästä. Juuri ennen lähtöä sanon vielä, "Nyt äiti laskee kymmeneen ja siihen mennessä lopetatte leikin."

Tää on toiminut meillä hyvin, ja jotenkin tuo kymmeneen laskeminen on aikakäsite, jonka pienetkin lapset ymmärtää. 




2) Useissa uhmaikäisen kasvatusohjeissa mainitaan, että uhmaa voi vähentää antamalla lapsen valita. Meillä tämä oikeasti toimii! Kun lapsi kiukuttelee esim pissalle menemisestä, en kiinnitä huomiota kiukkuun, vaan kerron "Nyt on aika mennä pissalle. Haluatko mennä ylä- vai alakertaan pissalle/ pöntölle vai potalle/ Käveletkö itse vai tuletko äitin sylissä?" Tai ruokaillessa: "Nyt syödään. Saat päättää syötkö itse vai syöttääkö äiti?" Pukiessa lapsi saa päättää, kumpi hiha/ lahje laitetaan ensin. 

Jostain syystä kiukkuitkuinenkin lapsi pystyy tekemään valinnan (josta tietenkin kehutaan), ja jos ei pysty, voi valintaa painostaa sanomalla: "Nyt äiti laskee kolmeen ja sinulla on siihen asti aikaa päättää. Mikäli et pysty päättämään, äiti päättää sinun puolesta". Jostain syystä tämäkin toimii meillä (yhden käden sormilla on laskettavissa ne kerrat kun tää ei ole toiminut viimeisen vuoden aikana). 

3) Kerro/ ohjaa/ selitä käskemisen sijaan. 

Tämän ohjeen voiman näin, kun olimme vuoden tuskastelleet nukahtamistilanteita, joissa kaksi väsynyttä lasta kikattaa ja villitsee toisiaan keksimään älyttömyyksiä samalla kun äiti/ isi käskee vähän väliä olemaan "Hiljaa!" tai laittamaan "Pää(n) tyynyyn!". 

Yhtenä iltana tajusin kertoa lapsille, että on tärkeää, että illalla annetaan unelle mahdollisuus tulla. Ja jotta uni voisi tulla, ei tyttö-jii saa höpöttää/ puhua/ kälättää pikku-jiille. Ja uskomatonta mutta totta, paria iltaa lukuunottamatta lapset ei ole kertaakaan höpöttäneet toisilleen, vaan ovat kiltisti odottaneet omissa sängyissä itsekseen unen tuloa! 

Meillä lapsille on mennyt todella monimutkaisetkin selitykset läpi, vaikka 1-2v ja 3v lapsen kielenkehitys ei vielä voi millään riittää siihen, että kaikkia selityksiä ymmärrettäisiin. Mutta ilmeisesti jo se, että selittää, saa lapset taipuvaiseksi/ myönteiseksi tottelemaan (kokevat kai tulevansa huomioiduksi/ asiallisesti kohdelluiksi, kun ei vain kielletä "Ei!" tai "Nyt syöt!", "Nyt vaatteet päälle!" jne.)*

Viime aikoina meillä on selitelty mm näitä:

Lasten on mentävä päiväkotiin (vaikkeivät halua), jotta äiti ja isi voi käydä töissä ja ostaa kaupasta leipää, kinkkua ja voita (leipä ja voi ovat yksi parhaista asioista, mitä meidän lapset tietää!)

"Sinä olet kiukkuinen, kun sinulla on nälkä/ väsy. Nyt syödään/ mennään nukkumaan." Tää on meidän lapsille niin itsestään selvää, että osaavat jo useimmiten itse sanoa "Minä olen hirvi väsynyt!" ). 

Muita meillä kuultavia litanioita on: kaikkea täytyy maistaa ainakin kerran. Maku ei ole paha vaan vieras ja uusia asioita pitää (aina yhden kerran kerrallaan) maistaa riittävän monesti, että niihin tottuu. Kasviksia/ oikeaa ruokaa (eikä esim leipää ja nakkeja) pitää syödä, että saa riittävästi vitamiineja eikä sairastu.

Lisäksi lapset tietävät, että ruokailutilanteissa on otettava vähintään kolme lusikallista (haluaa tai ei). Yleensä "hanan auki saaminen" riittää siihen, että ruokaa menee koko lautasellinen, mutta joskus ruokailu jätetään siihen kolmeen. Meillä ei ole vielä koskaan ollut sellaista kiukkua etteikö tuo sääntö olisi täyttynyt. On aina yhtä hämmentävää nähdä, kun kiukkuava/ uhmaava/ väsynälkäinen lapsi päättää, että hän mieluummin syö itse kuin että äiti syöttää. Tai saa mahdollisuuden päättää milloin ottaa ne vaaditut kolme lusikallista ja päättää ottaa ne välittömästi. Joskus tilanne on lauennut siihen, että kiukkuava lapsi pyytää, että bussi tuo ruuan (silloin lauletaan "Wheels on the bus go round and round..."). Eli kyllä meillä välillä noissa ruokailutilanteissa joustetaan melkoisestikin lapsen pyynnöstä (koirat, kissat ja erinäiset tv-hahmot on lastanneet mini-ihmisten suuhun ruokaa). Mutta pääsääntöisesti meillä ruokaillaan ilman sirkustemppuja.

4) Priorisointi. Priorisoinnin opettelu on varmaan yksi tärkeimmistä vanhemmuuden taidoista. Ja se täytyy tehdä tietoisesti valiten. 

 Meillä on priorisoitu mm näitä:

Jotta saat itse ruokaa, anna lasten syödä (ja sotkea pöytä/ itsensä) itsenäisesti VS. Syötä lapsi/ lapset ja syöt itse mitä pystyt/ ehdit.




 Nuku enemmän-siivoa vähemmän (mutta älä ärsyynny sotkuista vaan muista, että sotku on hinta unesta/ lenkistä/ rauhallisesta hetkestä kahvikupin  ääressä)

Priorisointiin liittyy myös se, että kannattaa (tietoisesti) valita ne taistelut, joita käy: voit taistella yhdellä tai kahdella rintamalla kerrallaan, mutta kaikkiin taisteluihin on mahdotonta osallistua (voitte opetella itsenäistä pukemista ja pottailua, mutta samalla kannattaa katsoa pöytäkäyttäytymistä jossain määrin läpisormien). Tai pikkuvauva arjessa voit priorisoida unen/ esikoisen kanssa vietetyn ajan raskauskilojen ja kodin siisteyden edelle. Pääasia on, että tekee valinnat tietoisesti. 

* Aina ei kuitenkaan mene ihanniinkuinströmsössä: papatin yhtenä päivänä lapsille suu vaahdossa jostain tärkeästä säännöstä (mitä olohuoneessa ei saa tehdä), kun lapsi kysyi: "Äiti, mikä se olohuone on?"

P.S: Tästä  vanhasta blogipostauksesta löytyy myös hyviä vinkkejä vanhemmuuteen.


lauantai 27. elokuuta 2016

Vanhemmuuden työkalupakki

Tiedättekö, meidän 3-vee on tällä viikolla ainakin kolmena päivänä todennut, että "Ihana päivä. Tänään on i-ha-na päivä!" Ja äiti yhtyy kyllä tähän. 

Mutta miten tähän tilanteeseen on päästy, kun talossa on kaksi vilkasta ja tempperamenttistä uhmaikäistä (ja tempperamenttinen, lyhytpinnainen äiti)?





Kovasti olen opiskellut vanhemmuutta, jotta niitä ihania päiviä koettaisiin mahdollisimman paljon. Vaikka meillä edelleen erehdytään ja epäonnistutaan viikottain (tai useamman kerran viikossa) enkä todellakaan ole mikään vuoden mutsi tai kasvattaja, ajattelin jakaa muutamia oivalluksia ja oppeja kanssanne. Jospa näistä neuvoista olisi jollekin toisellekin vanhemmalle apua. 

 Jos kiukun (aikuisen tai lapsen) taustalta on poissuljettu nälkä, väsy, ulkoilun/ liikkumisen puute ja läheisyyden kaipuu, kannattaa kokeilla olisiko jostain seuraavista apua.

(tadaa, olkaa hyvät)

VANHEMMUUDEN TYÖKALUPAKKI

1) Ennakoi siirtymätilanteissa (meillä se tehdään näin).

2) Anna lapsen valita (esim näin).

3) Harhauta. Perinteisen kivalla asialla (lapsen lempilelu, kutitus, kiva laulu itse heittäytyen tai spotify apuna, spontaani hippaleikki jne) harhauttamiseen lisäksi meillä toimii valinnalla harhauttaminen (eli kohta 2).

4)Käskemisen sijaan pyydä/ ohjaa ja perustele pyyntösi (esim näin).

5) Omien rajojen ennakointi. Kun huomaat, että kohta menee hermot, kerro se lapsille. Paremmin kuin uhkauksenomainen "Kohta äiti suuttuu" meillä toimii, kun huomauttaa "Hei! Nyt on punainen valo. Kohta äitiä alkaa suututtamaan". Vaikka kumpikin toimii, niin jälkimmäinen kyllä paljon useammin/ nopeammin. Ja sitten toki kiitellään, jos tilanne rauhoittuu. 

6) Anna lapsen silloin tällöin päättää (mitä leikkiä leikitään, mihin puistoon mennään, mitä tv:stä katsotaan...) Ja jos vaan teidän kasvatusperiaatteisiin sopii, anna lapselle joskus periksi (toki sellaisissa asioissa, joilla oikeasti ei ole väliä). Meillä esim tyttö-jii haluaisi lähteä aina kumpareissa pihalle ja välillä (kun tiedän ettei esim kiipeillä mihinkään ja kengän tippuminen ei haittaa) annan tytön lähteä. Reilua vanhempaa on kuitenkin mukavampi totella kuin tyrannia.

7) Opettele priorisoimaan (mitä, miten? --> klik)

 8) Jos lapsi haluaa/ yrittää auttaa jossain kotityössä (mutta ei oikein vielä osaa), yritä olla ärsyyntymättä ja vaivaantumatta. Keksi sen sijaan joku keino, jolla lapsi voi osallistua kyseiseen työhön. Meillä 2 vee esimerkiksi hoitaa pyykkiä pestessä ylpeänä pesupallon pitelyn äidin kaataessa palloon pesuainetta. Tehtäviin kuuluu myös pesupallon koneeseen laitto. 3vee saa puolestaan käynnistää koneen. Astianpesukonetta lapset tyhjentävät yksi astia kerrallaan äidin apuna, eikä sirpaleita ole vielä kertaakaan tullut. Lasten lempihommiin kuuluu myös  lakaisu, pyykkien ravistelu ja ojentelu jne. Lasten mukaanottaminen on tärkeää, sillä pian on käsillä aika, jolloin toivot, ettei lapsille olisi syntynyt käsitystä, että he eivät osaa siivota ja tehdä kotitöitä tai ovat siivotessa jotenkin tiellä. 

9) Sanoita lapsen tunteita. Tämä tapahtuu jotenkin automaattisesti silloin kun lapsi ei puhu, mutta unohtuu helposti puheenkehityksen myötä. Meillä tunteiden sanottaminen (mikä perustuu usein arvauksiin) on auttanut kuitenkin valtavasti: Kun isi on ollut pitkään työreissussa ja lapsia kiukuttaa, olen nimennyt kiukun ikäväksi. Nykyisin lapset osaavat jo itse sanoa "minulla on isiä ikävä" ja hakea äidin sylistä lohtua ikävään. Myös nälkäkiukun nimeäminen on auttanut meillä (lapset ymmärtävät syödä nälkäkiukussa), samoin väsykiukun (ymmärtävät, että väsyneenä mennään nukkumaan ja/ tai että väsymys voi kiukuttaa). 

Toivottavasti jollekin on näistä ohjeista apua. Meille ne eivät yksistään riittäneet, joten jatkoa seuraa...



torstai 23. huhtikuuta 2015

Neuvoja tuplaäitiyteen

Ystäväni on hiljattain saanut toisen lapsen ja heilläkin lasten ikäero on suhteellisen pieni (kaksi vuotta). Hän kaipaili vinkkejä kaksilapsiseen arkeen. Meillä on opeteltu kaksilapsisuutta nyt kahdeksan kuukauden ajan ja tällaisia ajatuksia heräsi meidän arkemme perusteella.

Tärkeimpänä neuvona on ehdottomasti: tapaa aikuisia ystäviä (mielellään päivittäin). Pakettiin kuuluu yleensä myös sinun lapsesi ja useimmiten myös tämän toisen aikuisen lapset, mutta silti aikuiseen seuraan hakeutuminen on välttämätöntä. Muista kuitenkin säännöllisesti myös rauhoittua kotiin. Huomaat kyllä miksi tämä(kin) on tärkeää.

Loput ohjeista kirjasin listaksi. Ne eivät ole minkäänlaisessa tärkeysjärjestyksessä.

1) opettele sietämään sotkua ja epäjärjestystä (tai jos välität sotkusta, älä välitä väsymyksestä).

2) opettele priorisoimaan: tärkeintä on että lapset saavat päivittäin vaatteet, puhtautta, ruokaa ja lepoa, sekä tietenkin rakkautta ja rajoja. Tämän lisäksi pystyt hoitamaan muutaman muun asian (joista yksi on väkisinkin kodin siisteys ja toinen oma uni - tilaa jää siis enää yhdelle tai kahdelle jutulle), mutta et enempää. Jos joku asia on niin tärkeä, että haluat mahduttaa sen vauvavuoteen, hyväksy että joudut luopumaan jostain muusta. Kun priorisoit tietoisesti asioita, sinun on helpompi hyväksyä, että joudut toistaiseksi luopumaan joistakin sinulle tärkeistä asioista. Tietoisuus vähentää mielipahaa ja auttaa sietämään omaa rajallisuutta.

3) Huolehdi myös omista perustarpeistasi. Tässä pätee sama analogia kuin lentokoneen hätäohjeissa: huolehdi ensin happinaamari itselle ja auta sitten vasta muita (ihmettelen edelleen sitä, että miten en yhden lapsen kanssa muka ehtinyt syömään, mutta kahden kanssa olen syönyt lähes päivittäin. Toki yksi syy on se, että nyt ruokaa on laitettava lasta varten ja sama ruoka menee myös itselle, kun taas esikoisen vauva-aikana näin ei ollut).

4) purkkiruoka on ok (silloin tällöin). Ole muutenkin itsellesi armollinen.

5) Opettele sietämään itkua - sitä on luvassa! Yleensä lapsilla on yhtä aikaa nälkä, väsy, märkä vaippa, sylin tarve jne. ja sinua on vain yksi. Pukemistilanteet on (ainakin meillä) erityisen hermoja raastavia huutokonsertteja (vauva huutaa harmitusta ja kuumuutta samalla kun parhaaksi mukaan yrität pukea rimpuilevaa esikoista). Minun oli helpompi hyväksyä nämä välttämättömät (vauvan) itkut, kun kysyin asiasta neuvolasta. Vastaukseksi sain, että on normaalia, että vauva itkee kaksi tuntia päivässä. Eli itkeminen muutamia kertoja päivässä on normaalia (pukemisen tai muun odottamisen yhteydessä) eikä se, että äiti ei pääse sylittämään itkevää vauvaa vielä "riko" häntä, etenkään jos äiti itkun aikana tyynnyttelee vauvaa äänellään ja puheellaan kertoen/ osoittaen ettei hätää ole.
Isosisarus on aina valmis lohduttamaan itkevää vauvaa. Myös ikävystyneen vauvan viihdyttäminen hoituu ja pian talo täyttyy naurusta ja kikatuksesta. 
6) Opettele heti aluksi käskemään lasten isää (lastenhoitoon ja kodinhoitoon liittyvissä asioissa). Älä pyydä. Näin vältät väärinymmärrykset ja mieliphat (tämän käskemisohjeen sain sekä omalta mieheltäni ja pikkujiin kummisedältä).

7) Rutiinit helpottavat arkea.

8) opettele pyytämään apua.

9) pyydä apua.

10) opettele nukkumaan päiväunet.

11) valmistaudu riittämättömyyden tunteisiin

12) viettäkää silloin tällöin pyjamapäivä
(ulkovaatteet puetaan yöpukujen päälle ja illalla vasta vaihdetaan tilalle puhtaat yökkärit).

13) hyväksy että lähteminen kestää 20-90min ja että olet usein myöhässä.

14) Käykää koti/ perhetreffeillä. Leffatreffit kotisohvalla on luksusta! Ja perheillallinen Rossossa on tämän vauvavuoden ajan todella romanttista ja luksusta.

15) ipad on ihan kelpo lapsenvahti ja sen turvin pääset postilaatikolle, laitat ruuan tai hengähdät.

Kaikesta kiireestä huolimatta välillä ehditään piirtää, muovilla ja rakentaa palapelejä yhdessä. Kun yhteinen aika esikoisen kanssa ei ole itsestään selvää, on se sitäkin mielekkäämpää.

16) Hyväksy se että et käy enää vessassa yksin ja syödessä sinulla on lapsi sylissä tai syöttötuolissa syötettävänä.

17) Fiilistele ajatuksella, että tämän vuoden jälkeen yksinänen vessareissu ja pitkä suihku ovat nousseet dayspa hoidon tasoiseksi luksukseksi. Voit myös onnitella itseäsi: sinusta on (vihdoinkin) tullut sellainen tehopakkaus, joka saa tunnissa aikaiseksi viikon työt.

18) ole luova: tonnikalaperunasoselaatikko= mummonmuussi johon on sotkettu purkillinen tonnikalaa.

19) Muista nauttia. Elät elämäsi ehkä raskainta mutta onnellisina aikaa. Väsymykseen auttaa huumori. Väsymys ja kiire ovat perusolotilasi tulevat vuodet, mutta vastapinoksi saat lukemattomia säännöllisesti toistuvia onnenhetketkiä: naurua, hymyjä, uuden oppimista, onnistumisia, läheisyyttä... Nauti, kun saat seurata miten sisaruus, rakkaus ja yhteenkuuluvuus kasvavat päivä päivältä.

20) Välillä on rankempaa, mutta hyvät hetket peittoaa huonot sata-nolla. Huonot hetket ja päivät unohtuu hetkessä (esim. sairastaminen on rankkaa mutta seuraavalla viikolla et edes muista milloin olette viimeksi olleet kipeinä). Ja oikeasti, kaksilapsisuus soljuu eteenpäin paljon helpommin kuin ikinä uskalsit toivoa.
Muistoja
21) Aika kuluu hurjan nopeaa (vaikka välillä (yleensä klo 17-20 ja/ tai lasten isää töistä kotiin odotellessa) se suorastaan seisoo), etkä meinaa pysyä perässä. Muistisi on myös hatara, joten kerää ja kirjaa ylös muistoja, kuvia, tapahtumia, iloja, onnen hetkiä, hassuja sanontoja, kauniita sanoja.. Ihastele pieniä varpaita ja niiden kopinaa lattiassa.
Vauvan varpaat. Awwww.
22) Välillä on tosi rankkaa ja kireää. Silloin auttaa, kun pysähdyt ja halaat, rutistat & suukotat lapsiasi. Mieli kohenee myös, kun silität poskeasi vauvan pehmeällä kädellä.

23) Toimit autopilotilla ja tavaroita hukkuu päivittäin. Löydät ne todennäköisesti roskista, mikrosta, jääkaapista tai hoitopöydältä.

Kylläpä niitä riittikin (aihe sattui olemaan hyvin ajankohtainen)Millaisia vinkkejä teiltä löytyy? Kaikki vihjeet otetaan ilolla vastaan!