Ensimmäinen iso muutos, joka vei meidän perhettä kohti I-ha-nia päiviä oli Katjan pitämässä webinaarissa oppimani lapsen kehitystasonmukainen ohjaaminen. Katja opetti meitä Piagetin teorian pohjalta ohjaamaan 1-2 vuotiasta lasta fyysisesti koskettamalla ja oikeaan toimintaan ohjaamalla =sensomotorisesti (esim. jos lapsi lyö toista/ sinua, sanotaan "Ei, me ei lyödä". Ja annetaan oikean toiminnan malli: "Me silitetään" *ja silitetään lapsen kädellä lyötyä henkilöä*. TAI Jos lapsi karkaa, sen sijaan että kielletään karkaamasta ja käsketään takaisin, haetaan lapsi takaisin ja ohjataan hänet kädellä auttaen haluttuun paikkaan). Tämä oli jo ensimmäinen s u u r i oivallus osaavamman vanhemmuuteni tielä: tullessaan isoveljeksi 1,5v iässä, pikku-jii oli suurimman osan ajasta "puheohjauksessa" (koska minä olin tissini kanssa vauvassa kiinni). Silloin vasta aavistelin (mutta nyt tietäisin) että yksivuotiaan on pääsääntöisesti mahdotonta noudattaa sanallisia käskyjä ("ei saa hyppiä sohvalla!" "Ei saa karata!" "Älä ota sitä!"). Kannattaa pitää mielessä, että myös vanhemmat lapset voivat kiukun ja harmituksen keskellä taantua tällaiselle 1-2 vuotiaan sensomotoriselle tasolle ja vaatia fyysistä ohjausta ja kosketusta kyetäkseen noudattamaan ohjeita/ rauhoittuakseen.
2/3 vuotiaasta lähtien lapset ovat Katjan mukaan "supersankari- tasolla" (Piagetin mukaan tämä on esioperationaalinen vaihe) ja heidät voi motivoida toimimaan roolileikin kautta. Ja voi, mikä autuus meille koitti tästäkin tiedosta! Aiemman "En halua potalle/ pukemaan/ autoon/ sisälle"- kinastelun sijaan meillä ajaa Salama Mc Queen ja Fransesco Bernolli kilpaa potalle. Yhtä hienoa on, kun Salama saa vaatteet varikkopysähdyksellä, tai äiti ja lapset (tai sisko ja veli) juoksee kilpaa sisälle. Tää oikeasti toimii!! Tai ehkä kuitenkin. Tää oikeasti toimii suurimman osan aikaa!!
Ja hei. Todennäköisesti vasta 5-6 vuotiaat lapset alkavat kunnolla ymmärtämään johdonmukaisuuksia (usein me oletamme, että "pitäishän sun tietää, että kun puetaan ulkovaatteet, niin pääset pihalle. Ja sähän tykkäät olla pihalla!". Niin. Vai tiedätkö sittenkään?). Sama "ikäraja" koskee myös sopimuksia, kuten tarratauluja. Meillä tarrataulua on käytetty apuna mm. pottailun ja pukemisen opetteluun, ja käytän jatkossakin tukena tarroja. Mutta pakko myöntää, että paremmin kaksi-kolmivuotiaalle toimii kyllä "Kumpi ehtii ensin vessaan"- menetelmä kuin "Kun saat kymmenen tarraa, mennään HopLopiin/ ostetaan toivomasi lelu"- menetelmä.
Piagetin teorian pohjalta päästiin jo pitkälle lasten motivoivassa kasvatuksessa, mutta hymyssäsuin voin todeta:
"Eikä tässä vielä kaikki!"
"Eikä tässä vielä kaikki!"
Katja opetti minulle ja parillekymmenelle historian ensimmäiselle vanhemmuuden taloon astuneelle äidille vielä kannustavan kehun ja empaattisen kuuntelun menetelmät. Ja näillä ohjeilla kuulkaa meiltä (ja käsitykseni mukaan monelta muulta kurssille osallistuneelta äidiltä/ perheeltä) häipyi valtaosa huutoa ja kiukkua pois. Ja tilalle tuli aiempaa enemmän kehuja, hymyjä, onnea, iloa ja rakkautta. Kiitos Katja! Nyt minulla on käytössä kasvatusmenetelmä, joka tutkimusten mukaan edistää oppimista ja ehkäisee käytöshäiriöitä. Sen lisäksi, että myönteinen kasvatus oikeasti toimii (lapset tottelee ja äiti huutaa vähemmän), tukee se myös lasten terveen itsetunnon ja hyvien vuorovaikutustaitojen kehitystä.
Kannustavaa kehua on avattu tässä Katjan blogipostauksessa, mutta lyhykäisyydessään se menee näin: Pyydät lasta potalle ja lapsi keskeyttää leikin ja kuuntelee sinua. Sanot: Sinä kuuntelit, mitä äiti sanoi, olet tarkkaavainen lapsi. Jos lapsi liikkuu vessaa kohti, kehut reippaudesta ja siitä, että lapsi totteli kehoitusta. Kun lapsi antaa riisua housut tai riisuu ne itse, sinä kehut: "Sinä otit housut pois, olet omatoiminen/ fiksu lapsi". Ja kun pissa tulee kehutaan: "Sinä kuuntelit kun äiti pyysi pissalle ja tulit reippaasti vessaan ja pissasit pottaan. Olet taitava ja omatoiminen lapsi."
Meillä tämä on uponnut lapsiin i h a n t ä y s i l l ä ! Meillä on yhteistyökykyisiä, luotettavia, ystävällisiä, omatoimisia, taitavia, isoja, huomaavaisia ja tarkkaavaisia lapsia, jotka tekevät hyviä päätöksiä/ äitin onnellisiksi. Lapset suorastaan kilpailevat kuka saa olla Yhteistyykiiki, kuten 2vee sanoo ("minäkin olen yhteistyykiiki" kun veljeä kehutaan, mutta häntä ei juuri sillä hetkellä).
Myös empaattinen kuuntelu tehoaa etenkin hillittömiä uhmakiukkukohtauksia saavaan kaksivuotiaaseen. Empaattisella kuuntelulla on ratkaistu mm the 'nakki gate' ja 'minä haluan Hop poppiin'- kiukku. Empaattisessa kuuntelussa todetaan empaattisesti lapsen kiukku ja toistetaan hänen sanansa: "Sinä haluat Hop Loppiin" tai "Sinua kiukuttaa, kun haluaisit niin kovasti Hop Lopiin". Lisäksi olen kertonut jonkun syyn, miksi lapsen tahto ei toteudu ja pian kiukkuinen lapsi toteaa tyyntyneenä "Hop Lopiin ei voi mennä, ovet on kiinni". Tai. "Ei ole nakkia. Nakki on loppu". Myös aikuista empaattinen kuuntelu auttaa valtavasti, sillä lapsen kiukun tullessa on jokin kärsivällisyyttä tukeva työkalu käytössä (muu kuin bensaa liekkeihin- tyylinen provosoituminen, inttäminen ja jankuttaminen, johon ainakin meillä on aiemmin syyllistytty: "Usko jo nyt. Ei oo nakkia!!)
Tässäpä tuli nyt paljastettua ne ässät hihasta. Vanhemmuuden talossa on opittu paljon muutakin, mutta nämä ohjeet ovat olleet meille ne merkittävimmät arjen sujuvoittajat. Kurssin vertaistuki (yhtä lailla ahdinko ja epätoivo, kuin menestystarinatkin) on ollut Katjan ohjauksen ja kannustuksen rinnalla mieletön apu. Joten, jos teiltäkin pitää häätää känkkäränkkä, voin lämpimästi suositella vanhemmuuden taloa! Kurssi on ehdottomasti jokaisen euron arvoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti