Huumorintajuton?

Keskustelimme tässä kuluneella viikolla töissä Putouksesta. Itse katsoin aikoinaan (suurin odotuksin) ensimmäisen kauden eka jakson ja petyin. Sen jälkeen en ole kyseistä ohjelmaa seurannutkaan. Tämän viikkoisen kahvikeskustelun perusteella päätin taas katsoa Putouksen. Näin tuoreeltaan täytyy sanoa, että työkavereiden kuvaukset hahmoista olivat paljon hauskempia kuin varsinaiset hahmot itse.

Olen jotenkin aina kokenut olevani huonosti huumoria ymmärtävä (mutten kuitenkaan varsinaisesti huumorintajuton). Muistan huumorintajuttomuuden tunteen iskeneen minuun aikoinaan esimerkiksi Kummelin alkuaikoina. Itse ohjelma ei naurattanut yhtään, mutta koulussa kavereiden jälleenkertomina jutut olivat huippuhauskoja.

Kävin tällä viikolla katsomassa Hotelli Presidentin teatterisalissa Kummanki kaa- teatteriesityksen, josta sekä minä että seuralaiseni olimme kuulleet ettei kannattaisi odottaa esitykseltä paljoa. Loppujen lopuksi (ja todennäköisesti vähäisten ennakko-odotusten seurauksena) näytös oli ihan viihdyttävä.

Nämä kokemukset saivat minut miettimään huumoria laajemmin. Taidan olla melko vaativa huumorin suhteen. Se, että hommaa on tekemässä ammattinäyttelijä (tai että juttu ylipäätään esitetään primetime aikaan koko kansalle) asettaa odotukset niin korkealle, että pettymys on taattu. Tutun työkaverin kertomana sama sketsi taas toimii ilman varsinaista yritystäkään olla viihdyttävä. Wikipedian mukaan Huumori (lat. humor < kreik. χυμός) on vuorovaikutuksen ja viestinnän muoto, jonka tarkoitus on tehdä ihmisiä iloisiksi, naurattaa ja purkaa jännitystä. Vauvat ovat hyvä esimerkki huumorin vuorovaikutteisuuden merkityksestä: lapsilla on kai luontainen kyky nauraa (silloin kun perusasiat ovat kunnossa) mutta nauraminen ja "pelleily" tapahtuu vain vuorovaikutuksessa. Nauru on palkka siitä, että joku huomioi ja pelleilee vain minua varten. Luulen, että oma huumorintajuni on jäänyt vauvojen tasolle ja kohdallani kyvyttömyys ymmärtää huumoria johtuu vuorovaikutuksen puutteesta ja siitä etteivät jutut kosketa minua henkilökohtaisesti. En tykkää lainkaan olla esillä ja voittaa yleisöä puoleeni, joten en samaistu näyttelijöihin. Pitkäjänteisyyteni ei myöskään riitä siihen, että jäisin seuraamaan (huonoa) sketsiohjelmaa ja sitten ajan myötä samaistuisin hahmoihin. Komedia- leffoissa ongelmana on, että mukaan mahtuu niin paljon turhaa mukahauskaa materiaalia, että muutama hyvä juttu ei riitä kääntämään vaakaa pois pettymyksen puolelta. Ehkä projisoin myös pettymystä omasta kyvyttömyydestäni huumorin luomiseen ja nopeaan, oivaltavaan reagointiin voimakkaana kriittisyytenä kaikkia huumorintekijöitä kohtaan?

Koska kaikkea voi oppia, täytynee tässä luvata, että opettelen ja kehitän tänä vuonna huumorintajuani. Voisin kokeilla Stand Up- komiikkaa ja ehkä annan Putouksellekin toisen tilaisuuden.

Ohessa vielä näyte huumorista, jota ymmärrän 

by Pertti Jarla:

Kuva kopioitu Helsingin Sanomien nettisivuilta ja löytyy täältä.

  Tässäkin on lyhykäisyydessään ihan hauska idea (viedo pääsi mukaan, koska on yksi niistä harvoista videoista, jotka tähän hätään satuin muistamaan)