Kuin kaksi marjaa

Perjantai- iltana oli pakko ikuistaa Karo, kun meidän vauva näytti ihan Aku Ankan Mustalta Pekalta luu suussaan...

Kärpän jälkiä

Löysin tänään takapihaltamme hangesta jälkiä ja talletin ne heti kameran kanssa. Naapurimme kertoivat viime talvena ylpeinä, että heidän terassinsa alla asuu sellainen lumikko, jolla on musta hännänpää. Ja saman jutun kuulimme toisiltakin naapureiltamme. Hävetkää etelän ihmiset! Onneksi pohjoisen kansa tuli meidänkin naapureitamme tänne kehien takaisiin metsiin sivistämään. Kaikkihan tietää joko Urho TV:stä, Urheiluruudusta tai koulun biologian tunneilta, että niistä kahdesta talvella valkoisesta pikkupedosta kärpällä on musta hännän pää. 

Niin. Pihapiirissämme siis asuu kärppä/ kärppiä ja olemme itsekin nähneet kyseisen otuksen pari kertaa. Jälkimmäisellä kerralla tuo mustalla hännäntupsulla varustettu pikkupeto yritti useamman minuutin ajan löytää reittiä naapureiden (onneksi suljetusta) etuovesta sisään. Harmiksemme kärppä kuitenkin livahti terassin alle heti kameran löydettyämme, joten emme saaneet ikuistettua tuota jaloa (kiekkopetoa) eläintä. No, kärpän metsästys kameralle jatkuu edelleen, mutta siihen saakka täällä hypähdellään onnesta jo lumesta löytyvistä jäljistäkin!

Aivan liian isot jäljet ollakseen  hiiren jättämät... Netistä opiskelin, että kärppä kulkee parihyppelyllä. Noi viimeiset menis jo parijäljistä...

Häh! Tuo vasemman yläkulman jälki ei kyllä kauheasti käpälänjälkeä muistuta... Taisin innostua harakanvarpaista =)

Backdraft

Katsottiin eilen illalla J kanssa Backdraft leffa. Leffa löytyy hyllystämme tuolla alkuperäisellä nimellä, joten luulin etten ole nähnyt sitä aiemmin. Mutta kyseessä on siis Ron Howardin palomieselokuva Tulimyrsky vuodelta 1991, pääosissa Kurt Russel ja William Baldwin. Leffa herättikin yllättävän paljon muistoja ja ajatuksia. Olen ollut noin 13- vuotias nähdessäni leffan ensimmäistä kertaa. Elokuva (ja etenin Kurt Russel) tekivät muhun tuolloin syvän vaikutuksen. Ihmettelin eilen, miten vahvasti alun sankarilliset tulipalokohtaukset ovat jääneet mieleeni, vaikka leffassa oli paljon muutakin. Alku on kuitenkin taannut sen parhaimman tunnelatauksen ja siksi jäänyt myös mieleen edustamaan koko leffaa.



Leffan alkumetreillä mietin lisäksi, miksi paloautot kaikkialla maailmassa ovat punaisia (vai ovatko?) tai oransseja. Ja että jos paloauton "oikeasta" väristä vallitsee maailmanlaajuisesti niin suuri yhteisymmärrys niin miksi konsensuksen löytäminen joidenkin muiden tärkeiden asioiden suhteen on niin vaikeaa?



Mulla on muutenkin outo suhde paloautojen väriin. Muistatte varmaan lapsuudesta Kilon poliisi –vitsikirjat. Kyseisessä kirjassa oli paloautovitsi, jonka kaikki on varmaan kuulleet (miksi paloauto on punainen? - No, olisit itekin, jos joku vetäisi koko ajan letkusta!). Tuo juttu on jäänyt vaivaamaan mua aikuisuuteen saakka ja eilinen leffa nosti asian taas pinnalle. Lapselle tuo vitsi aukeni jotenkin pikkutuhmana ja oli siksi kai niin mieleenpainuva. Lisäksi mua jäi vitsin kuulemisen jälkeen vaivaamaan, että miksi imurit ei sitten oo punaisia? Vaivaaminen oli niin vaikea-asteista, että ostin ensimmäisen ikioman imurini punaisessa värissä =) ja mietin edelleen asiaa joskus imuroidessani (valkoisella imurilla).



Kaiken tämän leffan laukaiseman mietinnän seurauksena ihmettelen näitä naisten tippaleipäaivoja ja naisen logiikkaa: yksi pieni asia voi laukaista sellaisen sekasortoisten ajatusten ketjun ja kaaoksen päähän, että ihan itseäkin hirvittää (ja naurattaa). Tiedän olevani näiden aivotusten suhteen aika vaikea tapaus, niin kuin tämä blogikin jo on antanut vähän osviittaa (esim. nämä lumipohdinnat)… Rakas veljeni on saanut nauttia näistä aivotuksista koko elämänsä ja voisi varmaan kirjoittaa niistä kirjan. Itse olen onnellisesti unohtanut suurimman osan, mutta muistan kyllä ne makeat naurut joita on veljen kanssa saatu asian tiimoilta. Terveisiä rakkaalle pikkuveljelle!

Kankimankeli

En ole kauhean vihreä ihminen (kateuden tahi luonnonsuojelun näkövinkkelistä), mutta olen pitänyt kiinni periaatteesta, että meille ei hankita toista autoa. Se tarkoittaa sitä, että minä joko kävelen tai pyöräilen työmatkani, joka taittuu kävellen puolessa tunnissa ja pyöräillen alle vartissa. Ekologisuuden lisäksi työmatkaliikunta toimii erinomaisena hyötyliikuntana etenkin kun sairauteni usein estää raskaamman liikkumisen. Tänä talvena on kuitenkin joinakin aamuina harmittanut ja laiskottanut rämpiä lumihangessa töihin. Pyöräilystä ei ole kannattanut edes haaveilla ellei sitten nimenomaisesti halua lisävastusta työmatkaan taluttamalla pyörää hangessa…

Viime yönä tai eilen illalla ei ollut satanut lunta (!) ja tiet oli aurattu, joten minulla oli aamulla mahdollisuus valita, miten työmatkani taittaisin. Pakkasta oli -22 astetta, mikä on entiselle oululaiselle mitä paras pyöräilykeli. Pakkasesta kankea pyörä piti huolen siitä, ettei tarvinnut palella ja koko työmatkan jatkuva loiva ylämäki takasi siihen päälle vielä kunnon hien ja puuskutuksen. Mutta oli se vaan hienoa taittaa työmatka vartissa =). Puhumattakaan siitä ihanasta tunteesta, kun liitelee alamäen vauhdittamana kotiin!

Koko loppu päivä onkin sitten mennyt alamäen tuoman vauhdinhurman ja vaivattomuuden siivittelemässä hyvänolontunteessa. Edes, se että miehenköriläs tuli niin myöhään kotiin ettei päästy treeneihin, ei saanut laskettua tätä huippufiilistä.

En viitsinyt lähteä pihalle pimeään kuvaamaan tämän päivän ratsuani ja halusin jotenkin värittää tätä postausta, joten tässä teille aiheeseen liittyviä musiikkivideoita - toisen yhteys on vähän löysähkö...

Yksi ihmisyyden ja onnen perustoista on valinnan mahdollisuus, mieleen ei tullut yhtään valinnasta kertovaa biisiä, joten bändin nimi saa toimia yhteytenä. Hieno kipale muutenkin!

jälkimmäistä ei niin tarvitse selitellä:

 

 

 

 

Koiran elämää

Tänään satoi taas vaihteeksi lunta aamulla (ja päivällä…), oikein isoja, pehmeitä hiutaleita. Meidän pikku-Karo rakastaa ilmassa lentävien lehtien ja lumihiutaleiden pyydystämistä ja tänä aamuna mun kanssa oli lenkkeilemässä taas suuri saalistaja. Isojen lumihiutaleiden lisäksi maassa leijaili katuvalojen heijastamia lumihiutalevarjoja, jotka aiheuttivat meidän metsästäjälle vähän päänvaivaa. Välillä piti oikein pysähtyä ihmettelemään, että mitä kaikkea täällä kääpiömäyräkoiran nokan korkeudella kulkeekaan. Hiutaleita saalistettiin kitaan tiukalla varmuudella: ei niin väliksi vaikka samalla kauhaisi suuhun yhden kuonollisen vasta satanutta lunta saalistuksen kohteena olleen hiutaleen lisäksi! Nestettä tuli lenkin aikana enemmän sisään kuin ulos ja saalistustouhuilla Karo tienasikin itselleen extra aamulenkin =)

 

Lenkin jälkeen kuivailtiin tassut ja homma kuitattiin miehekkäällä röyhtäisyllä (kuten useana aiempanakin lumisena aamuna) =). Karoa vähän ihmetytti kummat äänet, mutta ei se kauaa jaksanu niillä päätään vaivata. Emäntä nauroi vatsansa kipeäksi.

 

Päivälenkin jälkeen olin sitten videokamera valmiina, jotta saadaan Karon miehekkäästä röyhtäisystä video, mutta kävi juuri niin kuin yleensä käy, kun jotain yrittää: röyhtäisy tuli juuri, kun kuvaaja menetti toivonsa homman ikuistamisesta ja sulki kameran. Täytynee yrittää myöhemmin uudelleen…

Cure Cancer

Rakas mieheni pyysi minua erään viikonlopun aamuna avaamaan ison pöytäkoneemme, vaikken sitä tarvinnutkaan. Syynä oli se, että koneemme on valjastettu hyvän tekemiseen. Koneemme laskee aina kotona ollessamme (jolloin surffailemme netissä vähän väliä) matemaattisia ratkaisuja muun muassa uusiutuvan energian eri ratkaisuvaihtoehdoista, puhtaan veden määrästä ja syöpätutkimusta varten.

Enemmän tietoa asiasta löytyy:

http://www.worldcommunitygrid.org/

Homma perustuu siihen (naisen käsityksen mukaan), että lataamalla kyseisiltä sivuilta ohjelman mahdollistat sen, että koneeltasi käyttämättä jäävää kapasiteettia voidaan käyttää monimutkaisiin matemaattisiin mallinnuksiin, joihin muuten koneiden kapasiteetit eivät riittäisi, mutta yhdistettäessä useita kotikoneita mukaan hommaan, saadaan riittävästi kapasiteettia ja tehdään hyvää tieteen keinoin. Suosittelen! Ei kyllä hidasta koneen käyttöä/ surffailua lainkaan ja sähkön kulutus ei juurikaan kasva, kun pistää koneen kiinni, silloin kun sen ei tarvitse olla käyttövalmiina.

Kysytään eskimoilta!

Kenellekään ei liene yllätys, että etelässä on ollut lumisin talvi vuosikymmeniin – ja myös viime kevättalvi oli poikkeuksellisen luminen. Tänä talvena pysyvä lumi satoi etelään jo lokakuun lopulla. Ensilumi taisi ehtiä sulaa, mutta seuraava lumipeite onkin sitten ollut kestävä. En kyllä valita asiasta, vaikka monet saattavat olla kanssani eri mieltä. Lumityöt on hyvää hyötyliikuntaa ja lisäksi olen saanut kuluttaa loppuun varmaan viisi vuotta sitten ostamani valkoiset mokkanahkatalokengät, joita ei aiempina talvina ole loskakelien vuoksi raskinut jalkaan pistää. Lisäksi luminen maisema suorastaan pakottaa koristelemaan pihaa jäälyhdyillä, kynttilälyhdyillä ja pihavaloilla. Hiihtääkin voisi, jos omistaisi sukset. Ja laskea mäkeä. Tehdä lumienkeleitä, leikkiä lumisotaa. Puhumattakaan siitä, että koiria ei tarvitse pestä joka lenkin jälkeen. Ja kelläpä olisi ikävä loskaa?

 

Itse olen hämmästellyt tänä talvena lumen erilaisia olomuotoja. Perus sohjon, rännän, suojalumen, nuoskan ja puuterin varmaan tunnistavat kaikki. Samoin tykkylumen ja kantohangen sekä tuiskulumen. Lisäksi olen tänä vuonna tavannut muun muassa seuraavanlaista lunta, joiden nimestä olisi kyllä kiva konsultoida eskimoita (vaikka netissä väitetäänkin, että inuiittien sadat sanat lumelle on urbaanilegendaa, mutta kai heillä nyt enemmän on kuin nuo edellä mainitut): 1) lumi, joka on satanut tuiskuna/ kiteisenä pakkasella. Satamisen jälkeen pakkanen jatkuu ja on pitkäkestoinen viima, joka ikään kuin hioo kiteisen lumen pinnan ja lumesta tulee sinistä (my favourite kind of snow). 2) Lumi, joka on satanut pienellä pakkasella/ lähellä nollaa ja sitten tulee lyhytaikainen +astejakso ja nopeasti pakkasta (=annen kielellä jääkukkainen kantohanki). Muunlaisiakin lumia olen tänä talvena nähnyt, mutta en osaa niitä kuvailla. Uskomatonta kuitenkin, miten paljon lämpötila ennen, jälkeen ja lumensatamisen aikana sekä viima jne. vaikutavat lumen laatuun. Tarkastelkaapa muutkin kinoksia vähän tarkemmalla silmällä! Voi vain haaveilla, mitä kaikkia auringon mukaantulo tähän yhtälöön saa aikaan.

 

Itseäni jäi myös vaivaamaan Helsingin viime talven lumet lumenkaatopaikoilla. Keväällä tuntui uskomattomalta hypetys siitä, että kinokset eivät välttämättä ehdi sulaa ennen seuraavan talven lumisateita. Yllätyslämpimästä intiaanikesästä huolimatta meni kuitenkin tiukoille. En onnistunut löytämään kohtuullisella vaivalla vastausta siihen, milloin lumet lopulta sulivat, mutta muistan kyllä lukeneeni jossain vaiheessa viime syksynä Hesarista, että lunta oli tuolloin vielä metrin verran jäljellä. Oheisessa  Helsingin sanomien jutussa heinäkuun lopulta arveltiin lunta riittävän syyskuulle ja tuolloin Maununnevalla lunta oli "alle Mannerheim- patsaan korkeuden verran" ( ja sitä edeltävällä viikolla vielä >10metriä).

 

Lumifiiliksissä,



Anne

 

Matkamessut

Päätettiin tänään käydä matkamessuilla, joiden meidän mielestä piti kestää klo 20 saakka. No, Messuhallin ovella klo 17:20 selvisi, että lysti loppuukin jo klo 18... Ei meitä kumpaakaan juurikaan jäänyt harmittamaan, kun ei kauheasti tykätty koko messuista viimeksikään, kun pari vuotta sitten siellä vierailtiin. Vähän tietenkin harmitti turhaan ajetut kilometrit.

Messujen väistyttyä päiväohjelmasta, pääsimme illalla käymään salilla ja nyt on timmi ;-) olo! Parempi näin.


Lisäksi kassatäti Messuhallilla ei suostunut myymään meille pysäköintilippua (se olis ollu kohtuutonta hänen mielestään) ja pysäköintisetä hallin ulosajossa uskoi myös tarinan, joten säästyttiin maksamasta 6 euron pysäköintimaksua. Kiitos huomaavaisesta asiakaspalvelusta Messuhallille!

Messujen vuoksi oon ihan matkafiiliksissä. Tältä koneelta ei valitettavasti löydy tähän hätään muita vanhoja matkakuvia, joten jouduin tyytymään näihin bambuihin. Laitan kuitenkin myöhemmin myös matka-aiheisia kuvia ja postauksia meidän vanhoilta reissuilta. Tämä kuva on Singaporesta vuodelta 2007.

"Kosinta"

ja ennen kuin hyppäätte siellä kattoon ja kiljutte riemusta niin tää ei ollu the kosinta vaan jotain sinne päin. Ja itse asiassa se olin minä, joka kysyi tämän kriittisen kysymyksen. Sähköpostilla...

Anne 21.1.2011 klo 22:00
 

"Mietimme lisäksi minun tohtoritutkinto-opintojani ja sovimme, että teen tutkimussuunnitelman, jotta pääsen vihdoinkin ilmoittautumaan Turun yliopistoon tohtoritutkintoa suorittamaan. Tähän asiaan liittyen kysyisinkin Sinulta, että olisitko halukas tulemaan Jussin rinnalle toiseksi väitöskirjatyön ohjaajakseni? Jussi lupasi perustella valintaasi erityislupaa varten (ohjaajan pitäisi olla vähintään dosentti) ja puoltaa valintaasi. Itse olisin tosi onnellinen, jos suostuisit.

Mukavaa viikonloppua!

-Anne"

Tänä aamuna tuli sitten myöntävä vastaus. Kiitos Tuula! Arvatkaa vaan olenko onnellinen?

Toimii!

Jos Putous ei niin nauratakaan, saa tämä pätkä sen sijaan hymyn huulelle ja mielen iloiseksi (ja tähän samaistuminenkaan ei tuota mulle ongelmia):

Puhuin eilisessä postauksessa, miten ihanaa oli oppia tällä viikolla Quickstepiä. Tällaiseen suoritukseen tähdätään!

Huumorintajuton?

Keskustelimme tässä kuluneella viikolla töissä Putouksesta. Itse katsoin aikoinaan (suurin odotuksin) ensimmäisen kauden eka jakson ja petyin. Sen jälkeen en ole kyseistä ohjelmaa seurannutkaan. Tämän viikkoisen kahvikeskustelun perusteella päätin taas katsoa Putouksen. Näin tuoreeltaan täytyy sanoa, että työkavereiden kuvaukset hahmoista olivat paljon hauskempia kuin varsinaiset hahmot itse.

Olen jotenkin aina kokenut olevani huonosti huumoria ymmärtävä (mutten kuitenkaan varsinaisesti huumorintajuton). Muistan huumorintajuttomuuden tunteen iskeneen minuun aikoinaan esimerkiksi Kummelin alkuaikoina. Itse ohjelma ei naurattanut yhtään, mutta koulussa kavereiden jälleenkertomina jutut olivat huippuhauskoja.

Kävin tällä viikolla katsomassa Hotelli Presidentin teatterisalissa Kummanki kaa- teatteriesityksen, josta sekä minä että seuralaiseni olimme kuulleet ettei kannattaisi odottaa esitykseltä paljoa. Loppujen lopuksi (ja todennäköisesti vähäisten ennakko-odotusten seurauksena) näytös oli ihan viihdyttävä.

Nämä kokemukset saivat minut miettimään huumoria laajemmin. Taidan olla melko vaativa huumorin suhteen. Se, että hommaa on tekemässä ammattinäyttelijä (tai että juttu ylipäätään esitetään primetime aikaan koko kansalle) asettaa odotukset niin korkealle, että pettymys on taattu. Tutun työkaverin kertomana sama sketsi taas toimii ilman varsinaista yritystäkään olla viihdyttävä. Wikipedian mukaan Huumori (lat. humor < kreik. χυμός) on vuorovaikutuksen ja viestinnän muoto, jonka tarkoitus on tehdä ihmisiä iloisiksi, naurattaa ja purkaa jännitystä. Vauvat ovat hyvä esimerkki huumorin vuorovaikutteisuuden merkityksestä: lapsilla on kai luontainen kyky nauraa (silloin kun perusasiat ovat kunnossa) mutta nauraminen ja "pelleily" tapahtuu vain vuorovaikutuksessa. Nauru on palkka siitä, että joku huomioi ja pelleilee vain minua varten. Luulen, että oma huumorintajuni on jäänyt vauvojen tasolle ja kohdallani kyvyttömyys ymmärtää huumoria johtuu vuorovaikutuksen puutteesta ja siitä etteivät jutut kosketa minua henkilökohtaisesti. En tykkää lainkaan olla esillä ja voittaa yleisöä puoleeni, joten en samaistu näyttelijöihin. Pitkäjänteisyyteni ei myöskään riitä siihen, että jäisin seuraamaan (huonoa) sketsiohjelmaa ja sitten ajan myötä samaistuisin hahmoihin. Komedia- leffoissa ongelmana on, että mukaan mahtuu niin paljon turhaa mukahauskaa materiaalia, että muutama hyvä juttu ei riitä kääntämään vaakaa pois pettymyksen puolelta. Ehkä projisoin myös pettymystä omasta kyvyttömyydestäni huumorin luomiseen ja nopeaan, oivaltavaan reagointiin voimakkaana kriittisyytenä kaikkia huumorintekijöitä kohtaan?

Koska kaikkea voi oppia, täytynee tässä luvata, että opettelen ja kehitän tänä vuonna huumorintajuani. Voisin kokeilla Stand Up- komiikkaa ja ehkä annan Putouksellekin toisen tilaisuuden.

Ohessa vielä näyte huumorista, jota ymmärrän 

by Pertti Jarla:

Kuva kopioitu Helsingin Sanomien nettisivuilta ja löytyy täältä.

  Tässäkin on lyhykäisyydessään ihan hauska idea (viedo pääsi mukaan, koska on yksi niistä harvoista videoista, jotka tähän hätään satuin muistamaan)

Copy cat

Tää mainos sai mut tänään niin hyvälle päälle, että aivan pakko kopioida Adalmiinan blogiinsa postaama videopätkä.

City bootsit

Mehän asutaan maalla ja nyt on käynyt niin onnellisesti, että helmikuun alusta meikäläinen alkaa käymään kerran viikossa Helsingissä töissä.

Isolle kirkolle pääsyn kunniaksi piti ostaa uudet kengät. Huomioiden vuodenaika (tammikuu=kevät) ja Helsingin lumimäärät, ostin city-kengiksi kunnon kumpparit Brandoksesta. Ja itse asiassa yhdet ei olleet tarpeeksi, vaan tilasin neljät (joista raskin lähettää kahdet takaisin).

Tässäpä tämän kevään lempikengät:

Valkoiset Vikingit:

ja kiiltävät Kamikit:

Raksu kuuntelee viereisessä huoneessa Helsinki-aiheista biisiä:

Kumppareiden innoittama ralli:

Tanssikengät

Aloitimme kilpatanssin alkeet mieheni kanssa viime syksynä. Välillä on tosi rankkaa raahautua pitkän työpäivän jälkeen treeneihin, mutta fiilis on aina aivan mieletön treenien jälkeen, vaikka tepastelumme ei vielä hirveästi tanssia muistutakkaan...

Tällä viikolla opimme ensimmäistä kertaa quickstepiä, mikä on tämän hetkinen lempitanssini <3

Treeneistä (ja koko viikosta, joka oli poikkeuksellisen aktiivinen) jäi huippufiilis, joten tää typy siirtyy viikonloppuun tanssiaskelin!

Uuden oppiminen ja liikkuminen ovat muuten aivan ehdottomia keinoja palautua työstä - postaan tänne myöhemmin muutamia tutkimuksia asiaan liittyen. Toistaiseksi viittaan vain siihen kokemukseen ja fiilikseen (joka meillä kaikilla on), kun väkipakolla raahautuu tekemään jotain, koska se on hyödyllistä (ja yleensä kivaa mutta tänään ei millään jaksais kun on ollu niin kiirettä) ja koska on ilmoittanut itsensä harrastukseenjohonpitääosallistuav**tujokaviikkojajokaalkaatyössäkäyvälleihmiselleaivanliianaikaisinetteiehiyhtäänsohvallalevähtääjahädintuskinsyödä (!).

Ja kaikki me tiedetään, että raahautuminen palkitaan aina ihanalla hyvänolon tunteella.

Miksikähän ihminen on sellainen, että aina on aikaa maata sohvalla aivottomana suklaata mussutellen (josta usein seuraa morkkis), mutta itsensä täytyy ajoittain pakottaa tekemään jotain hyödyllistä (josta seuraa aina hyvä mieli)? Meissä on selkeästikin joku bugi.

Perään kuulutetaan Homo Sapiens versio 2.0.1.1 johon on päivitetty kyvykkyys muodostaa riippuvuus terveellisiin asioihin.

Niille, joiden fiiliksiä tää tanssihehkutus ei vielä nostanut, muutama (tanssi)kenkäaiheinen biisi:

Lapsuusmuistoista fiiliksen nostava Kaija Koo:

Ja ihanan Anna Puun Onnen Viipaleet biisin sanat:

Joskus yksi riittää, joskus viisi ei
tällaisena päivänä kun yhdet aamuun vei
kaduttaa niin vietävästi, mutta kun ei voi
pää on lasinsirpaleina, kirkonkellot soi

Tiedän piti soittaa, piti tulla bussilla
sellaisessa seurassa käy tunnit vartissa
tanssitti niin vietävästi kun vanha souli soi
mieli onnenviipaleina jarruttaa ei voi

Joo, mä tiedän, tiedän pitäis ryhdistäytyä
on pikkutunteihin niin helppo eksyä
tanssijalat eivät kellosta piittaa
ne kuulee basson puhuvan

Sitten viikko rauhaa, tulee tarpeeseen
käytän meidät ulkona ja nukkumaankin meen
rakastan niin palavasti kunnes uskot sen
pysyn aina vierelläsi
vaikka joskus en

Joo, mä tiedän, tiedän pitäis ryhdistäytyä
on pikkutunteihin niin helppo eksyä
mun tanssijalat eivät kellosta piittaa
ne tuntee basson kutsuvan

Kaukaa viisas

… ja läheltä hyvännäköinen (niin kuin mieheni sanoisi).

Kaapissamme on lojunut jo vähintään kolmen vuoden ajan "hätävaralahjoja", joita hankin nimenomaiseen tarkoitukseen Iittalan verkkokaupasta joskus 2000-luvulla. Jonkin aikaa jo luulin, että tuollainen nimitys on vain ostosriippuvaisen ihmisen peitetarina hyville ostoksille ( vähän samaan tapaan, kuin yritys välttää vaatteista luopumista kategorisoimalla ne arki- ja juhlavaatteiden lisäksi mökki- (meillä ei ole mökkiä), siivous-, sairastamis- ja oksennustautivaatteisiin (!))

Tänään kuitenkin viimeisinkin etukäteen hankituista lahjoista löysi uuden kodin, kun kävin tapaamassa Sveitsin vieraita Kirsin, Rikun ja Roosan luona. Kiitos isäntäväelle ja Mannulle + Sofielle kivasta illasta. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa (ja Sofien kanssa ensimmäistä kertaa). 

Hätävaralahja: pastamitta+kauha

Tuliainen viinipussiin naamioituna ja Sofie-vauvan oma lahjapussi

Taidan edelleen jatkaa hätävaralahjojen ostamista, vaikka useimmiten tuliaiset tulee haettua pitkäripaisesta tai leivottua itse.

p.s.

 minulla ei ole enää mökki- sairastamis tai oksennusvaatteita... Parannuin ko taudista muutettuamme 5 kertaa reilun vuoden sisällä =)

Kevät…

… tä rinnassa!

Julistin tässä joulun välipäivinä naapurilleni, että odottelen jo kovasti sipulikukkien nousua ja ihmettelin, kun naapuri ei jakanut intoani tästä varmasta kevään merkistä. Uskoin ihan tosissani, että kun Uudesta Vuodesta päästään, alkaa kevät ihan kunnon tohinalla. Tammikuun arkiviikkoina jouduin toteamaan, että tammikuu taitaa yleisesti ottaen olla vielä keskitalvea. Arvatkaa vaan miten pettynyt olin, kun loskakeli muuttui pakkasiksi!

Onneksi tammikuusta on vain kaksi kuukautta (joista toinen on tosi lyhyt) maaliskuuhun, joka kai yleisestikin hyväksytään kevääksi.

Sen verran runsaasti mulla kuitenkin edelleen on kevättä rinnassa, että riensin heti eilen kameran kanssa pihalle ottamaan todistusaineistoa keväisen aurinkoisesta kelistä. Valitettavasti kuvauskohteeksi valitut tassuttelijat olivat sen verran (kevät)riehakkaalla päällä, että ainoastaan Karo saatiin ikuistettua.

Tässä myös kuvia lumihiutaleista, joita leikkelin joululomalla anoppilassa Kalastajan vaimon innoittamana.

Miksi minusta tuli bloggaaja?

Blogien lukeminen, saati niiden kirjoittaminen - tai edes kirjoittamisesta haaveileminen - ei ollut minulle ajankohtaista ennen loppuvuotta 2010. En aiemmin oikein löytänyt, tai edes osannut etsiä, mielenkiintoisia blogeja eikä minulla toisaaltaa olisi ollut ylimääräistä aikaakaan koneen ääressä vietettäväksi. Nyt olen kroonisen sairauteni myötä joutunut vähän hiljentämään vauhtia arjessa ja huomaan usein rentoutuvani netissä surffaillen. Ensimmäiset  blogituttavuuteni olivat siskoni ja äitipuoleni tekeleet ja sittemmin aloin lukea myös erilaisia muoti- ja sisustusblogeja. Into oman blogin kirjoittamiseen tuli FaceBook- koemusten kautta. FB:n aktiivikäyttäjä olen ollut vuodesta 2007. Huomasin FB statuspäivitysten muokkaavan omakuvaani ja identiteettiäni ihmisenä (ihmiseksi?), jolle tapahtuu ihan kivoja, ihan hauskoja ja joskus ihan uskomattoman yllättäviä ja huippuja juttuja. Näitä asioita haluan kohottaa esille erityisesti itselleni ja mahdollisille blogini lukijoille - ultimaalina (ja vaatimattomana) tavoitteena on luoda yleisesti hyvää mieltä. Näin kirjoittamisen alkutaipaleilla näen  tekeleeni ennen kaikkea keinona pitää kivat, arkiset (muutoin niin helposti unohtuvat) asiat "kirjoissa ja kansissa", mutta luulen bloggaamisen toimivan myös jonkinlaisena omakuvan pönkittäjänä (niin kuin kai suurin osa blogeista tekee). 

Mukavaa blogimatkaa itselleni ja lukijoille!