Kuvia arjesta

Meidän kolme-vee rakastaa tällä hetkellä kännykällä ja iPadillä kuvaamista, minkä vuoksi kyseisten laitteiden kuvavirrasta löytyy vähän väliä mitä mainiompia kuvia arjesta. Joten, olkaa hyvät: meidän koti ja arki kolmevuotiaan ikuistamana. 

Paljon parempi kuin äidin ottama myyntikuva samasta neuleesta. 

Rakkautta, rajoja ja napanuoran katkaisu

Meiltä löytyy kaksi lujatahtoista, temperamenttista lasta. Toinen on lisäksi todella vilkas ja herkkä, toinen poikkeuksellisen itsenäinen.  Ja kummallakin on uhmaikä. Tiedän (ja toivon), että lujatahtoisuus ja päättäväisyys kantavat lapseni elämässä pitkälle. Välillä kuitenkin tuntui, että arjessa on väsyttävän paljon negatiivista vuorovaikutusta (ei sitä, ei tätä, ei saa niin eikä saa noin), joka ei ollut kenellekään hyväksi. Aloin pelätä, että nujerran ja muserran kasvatuksellani meidän herkät ja ihanat ilopillerit.

Vanhemmuuden työkalupakin keinojen lisäksi meillä on ollut käytössä perinteiset lahjominen, maanittelu, pakottaminen ja uhkailu, jotka eivät kantaneet kovin pitkälle. Niiden tilalle kehittelin kasvatustavan, jonka nimesin 'henkiseksi karateksi'*, mikä tarkoitti lähinnä rauhallista (provosoitumatonta), mutta jämäkkää, rajojen asettamista. Rajana meillä toimi esim. kolmeen laskeminen, jolla viestittiin, että äiti/ isi on tosissaan. Mikäli laskeminen ei riittänyt (usein riitti) vastaanhangotteleva lapsi otettiin "manuaaliohjauseen" (esim syliin puettavaksi, talutettiin vessaan jne).

Rakkautta ja rajoja onkin erinomainen kasvatusneuvo (ja naiivisti aiemmin luulin, että kyseinen neuvo olisi yksinään myös riittävä): Usein lasten käyttäytyminen meillä huonontui sitä mukaa, kun itse väsyi ja alkoi venyttämään rajoja. Katsomaan asioita (liiallisesti) sormien läpi. Ja vastaavasti käytös parani, kun rajat palautettiin ja rajojen venyttämistä ei enää sallittu. Meille "rajoja ja rakkautta" ei kuitenkaan riittänyt, vaikka sen avulla päästiin aina pattitilanteista eteenpäin. 

Aloin olemaan jo aika hukassa äitiyteni kanssa, kunnes kuin tilauksesta kohdalleni osui pari webinaaria ja nettikurssia, joiden myötä meidän koko perheen fiilis muuttui taas takaisin 'onniarjessa'- meininkiin. Meillä asuu edelleen kaksi uhmaikäistä, mutta meillä huudetaan 90% vähemmän kuin aiemmin.  

Tulen kertomaan teille jatkossa parhaat oivallukset käymistäni kurssista (ne ässäni hihassa), mutta sitä ennen kirjoitan vielä oman ajan tärkeydestä. Kumpikin käymäni kärsivällisen/ hyvän vanhemmuuden kurssi alkoi siitä, että ollakseen kärsivällinen/ hyvä vanhempi ihminen tarvitsee omaa aikaa. Sainkin Ahaa-elämyksen, että luonto on luonut uhmaiän, jotta äiti/ lähihuoltaja-lapsi symbioosi saataisiin katkaistua. On itsestään selvää, että lapsi tarvitsee uhmaa itsenäistyäkseen. Mutta yhtälailla me äidit ja isät tarvitsemme uhmaa, jotta saamme (ensimmäisen kerran) katkaistua sen henkisen napanuoran. 

Vinkkejä oman ajan järjestämiseksi löytyy tästä blogipostauksesta.

* Karate=tyhjä käsi/ aseeton itsepuolustuslaji -->

Henkinen karate= hyvätahtoinen/ väkivallaton henkisen voiman/ vahvuuden osoittaminen

** Kaikki tämän postauksen kuvat on ottanut TeaJPhotography.

Leijonan raivoa ja äidinrakkautta

Tässäpä yksi esimerkki siitä voimasta, mikä seuraa, kun lapsi tulee ymmärretyksi. En voi kuin ihmetellä näiden pienten ihmisten voimaa ja kykyä rauhoittua 5. asteen hirmumyrskystä täystyveneen. Sydän täynnä rakkautta kerron teille:

Tapahtui meillä tänä iltana

Nukkumaanmeno venyi, ja olit tosi väsynyt ja 'järjentuollapuolen'- kiukkuinen. Luettiin satu, rauhoituit. Suutuit kun lukeminen loppui. Halusit tulla syliin kolmeen. Tulit syliin kolmeen. Suutuit kun nostettiin takaisin sänkyyn. Äiti kävi laskemassa oven takana kymmeneen ja tuli juttelemaan sinulle rauhallisesti: "Annetaan unelle mahdollisuus tulla. Aamulla pääset syliin. Aamulla saat leikkiä, nyt on aika nukkua. Sinä haluat syliin. Sinä haluat leikkiä. Haluat alakertaan. Aamulla sitten, nyt nukutaan... " Sinä huusit: "Haluan pois, haluan yläkertaan. Haluan alakertaan... Leikkiä... Syliin... Ovelle itkemään... Ovelle kiukuttelemaan... Yläkertaan...". Yht'äkkiä sanoit muutaman kerran: "Haluan alakertaan, siellä minulla on hyvä olla", minkä jälkeen äiti tajusi kysyä, olisko sulla hyvä olla, jos äiti silittäis. "Ei". Itku loppuu. Hetken päästä "Joo". Ja alle minuutti, niin äiti oli silittänyt sinut uneen. 

(Samanaikaisesti toisen karjuessa leijonan lailla toinen lapsista tuhisi onnellisena sikeässä unessa kuulosuojaimet päässä). 

Hyvää yötä!

After becoming a parent...

Vanhemmaksi tultuaan...

Pesee huolella korvantakuset (miten jollain niin söpöllä, pehmeällä, sileäihoisella ja viattomalla voi olla niin törkyiset korvan takuset??)

Kuulee suihkussa lapsen itkua (vaikka vauva aika olis kaukana takana)

Opit, että päästäessäsi 1-vuotiaan tietokoneelle "leikkimään", hän löytää alle minuutissa vähintään kymmenen erilaista (hyödyllistä) pikakomentoa (joita sinä et todennäköisesti saa 10 tunnissa pois päältä). Et myöskään löydä mitään noista toiminnoista uudelleen, vaikka haluaisikin). 

Pystyy suursiivoamaan asunnon puolessa tunnissa. 

Toisaalta keittiön siivoamiseen saa kulumaan päivittäin minimissään kolme tuntia. 

Ihmettelet, milloin ihminen lopettaa nukkumisen kontallaan sikiöasennossa peppu pystyssä. 

Tietää mitä on sappisaippua. Tai pyykkivuori. Pottatarra. Eetu ja Hilla...

Ja viimeisimpänä. 

Tietää mitä on rakkaus. Ymmärtää, mitä on rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissä; kiukun kohteena ja yhdessä iloitessa. 

Kliseisesti voisin todeta, että lapsiperheen arki on yhtä ruusuilla tanssimista. Hetki hetkeltä opitaan väistämään piikkejä paremmin ja paremmin. Ymmärretään, että piikit, kukkien lakastuminen ja se (joskus pitkäkin) hetki kun seistään ja odotetaan seuraavan tanssin alkua, on myös sitä elämää. Mutta samalla opitaan ja havahduttaa uudestaan ja uudestaan huomaamaan ruusujen kauneus ja tanssin tuoman ilo. Se tunne, kun vilkaiset kerran ruusua ja sen tuoma hyvä olo säilyy sisälläsi päivän, viikon, koko elämän.

Vanhemmuuden työkalupakki -miten

Vielä kuukausi sitten meillä huudettiin välillä niin, että ikkunat vaan helisi. Niin ihana kuin tämä video onkin, kertoo se jossain määrin myös siitä, että meidän lasten mielestä on/ oli normaalia kommunikoida huutamalla (video ei valitettavasti näy mobiililla, mutta normaaliversiossa pitäisi onnistua).

 Asiaan piti saada muutos, ja näyttäisi siltä, että muutos onnistui (lue: äiti huutaa vähemmän ja sen seurauksena lapsetkin puhuu normaalisti). Siksipä päätin kirjata ylös ne keinot, joilla tähän tilanteeseen päästiin. Ässät jätän vielä hihaan (no worries, paljastan ne kyllä, kunhan saan ne "paperille"). Siispä, tässä teille vielä vanhemmuuden työkalupakki avattuna:

1) Siirtymätilanteiden ennakointia meillä toteutetaan (useimmiten onnistuneesti) näin: Esim. puistossa/ illalla nukkumaan mennessä sanon lapsille 10-15 minuuttia ennen H-hetkeä, että "Kohta lähdetään kotiin/ iltapesulle jne. Saatte vielä hetken leikkiä, mutta kohta lähdetään/ siivotaan leikit pois." Sama toistetaan sitten 5min päästä. Juuri ennen lähtöä sanon vielä, "Nyt äiti laskee kymmeneen ja siihen mennessä lopetatte leikin."

Tää on toiminut meillä hyvin, ja jotenkin tuo kymmeneen laskeminen on aikakäsite, jonka pienetkin lapset ymmärtää. 

2) Useissa uhmaikäisen kasvatusohjeissa mainitaan, että uhmaa voi vähentää antamalla lapsen valita. Meillä tämä oikeasti toimii! Kun lapsi kiukuttelee esim pissalle menemisestä, en kiinnitä huomiota kiukkuun, vaan kerron "Nyt on aika mennä pissalle. Haluatko mennä ylä- vai alakertaan pissalle/ pöntölle vai potalle/ Käveletkö itse vai tuletko äitin sylissä?" Tai ruokaillessa: "Nyt syödään. Saat päättää syötkö itse vai syöttääkö äiti?" Pukiessa lapsi saa päättää, kumpi hiha/ lahje laitetaan ensin. 

Jostain syystä kiukkuitkuinenkin lapsi pystyy tekemään valinnan (josta tietenkin kehutaan), ja jos ei pysty, voi valintaa painostaa sanomalla: "Nyt äiti laskee kolmeen ja sinulla on siihen asti aikaa päättää. Mikäli et pysty päättämään, äiti päättää sinun puolesta". Jostain syystä tämäkin toimii meillä (yhden käden sormilla on laskettavissa ne kerrat kun tää ei ole toiminut viimeisen vuoden aikana). 

3) Kerro/ ohjaa/ selitä käskemisen sijaan. 

Tämän ohjeen voiman näin, kun olimme vuoden tuskastelleet nukahtamistilanteita, joissa kaksi väsynyttä lasta kikattaa ja villitsee toisiaan keksimään älyttömyyksiä samalla kun äiti/ isi käskee vähän väliä olemaan "Hiljaa!" tai laittamaan "Pää(n) tyynyyn!". 

Yhtenä iltana tajusin kertoa lapsille, että on tärkeää, että illalla annetaan unelle mahdollisuus tulla. Ja jotta uni voisi tulla, ei tyttö-jii saa höpöttää/ puhua/ kälättää pikku-jiille. Ja uskomatonta mutta totta, paria iltaa lukuunottamatta lapset ei ole kertaakaan höpöttäneet toisilleen, vaan ovat kiltisti odottaneet omissa sängyissä itsekseen unen tuloa! 

Meillä lapsille on mennyt todella monimutkaisetkin selitykset läpi, vaikka 1-2v ja 3v lapsen kielenkehitys ei vielä voi millään riittää siihen, että kaikkia selityksiä ymmärrettäisiin. Mutta ilmeisesti jo se, että selittää, saa lapset taipuvaiseksi/ myönteiseksi tottelemaan (kokevat kai tulevansa huomioiduksi/ asiallisesti kohdelluiksi, kun ei vain kielletä "Ei!" tai "Nyt syöt!", "Nyt vaatteet päälle!" jne.)*

Viime aikoina meillä on selitelty mm näitä:

Lasten on mentävä päiväkotiin (vaikkeivät halua), jotta äiti ja isi voi käydä töissä ja ostaa kaupasta leipää, kinkkua ja voita (leipä ja voi ovat yksi parhaista asioista, mitä meidän lapset tietää!)

"Sinä olet kiukkuinen, kun sinulla on nälkä/ väsy. Nyt syödään/ mennään nukkumaan." Tää on meidän lapsille niin itsestään selvää, että osaavat jo useimmiten itse sanoa "Minä olen hirvi väsynyt!" ). 

Muita meillä kuultavia litanioita on: kaikkea täytyy maistaa ainakin kerran. Maku ei ole paha vaan vieras ja uusia asioita pitää (aina yhden kerran kerrallaan) maistaa riittävän monesti, että niihin tottuu. Kasviksia/ oikeaa ruokaa (eikä esim leipää ja nakkeja) pitää syödä, että saa riittävästi vitamiineja eikä sairastu.

Lisäksi lapset tietävät, että ruokailutilanteissa on otettava vähintään kolme lusikallista (haluaa tai ei). Yleensä "hanan auki saaminen" riittää siihen, että ruokaa menee koko lautasellinen, mutta joskus ruokailu jätetään siihen kolmeen. Meillä ei ole vielä koskaan ollut sellaista kiukkua etteikö tuo sääntö olisi täyttynyt. On aina yhtä hämmentävää nähdä, kun kiukkuava/ uhmaava/ väsynälkäinen lapsi päättää, että hän mieluummin syö itse kuin että äiti syöttää. Tai saa mahdollisuuden päättää milloin ottaa ne vaaditut kolme lusikallista ja päättää ottaa ne välittömästi. Joskus tilanne on lauennut siihen, että kiukkuava lapsi pyytää, että bussi tuo ruuan (silloin lauletaan "Wheels on the bus go round and round..."). Eli kyllä meillä välillä noissa ruokailutilanteissa joustetaan melkoisestikin lapsen pyynnöstä (koirat, kissat ja erinäiset tv-hahmot on lastanneet mini-ihmisten suuhun ruokaa). Mutta pääsääntöisesti meillä ruokaillaan ilman sirkustemppuja.

4) Priorisointi. Priorisoinnin opettelu on varmaan yksi tärkeimmistä vanhemmuuden taidoista. Ja se täytyy tehdä tietoisesti valiten. 

 Meillä on priorisoitu mm näitä:

Jotta saat itse ruokaa, anna lasten syödä (ja sotkea pöytä/ itsensä) itsenäisesti VS. Syötä lapsi/ lapset ja syöt itse mitä pystyt/ ehdit.

 Nuku enemmän-siivoa vähemmän (mutta älä ärsyynny sotkuista vaan muista, että sotku on hinta unesta/ lenkistä/ rauhallisesta hetkestä kahvikupin  ääressä)

Priorisointiin liittyy myös se, että kannattaa (tietoisesti) valita ne taistelut, joita käy: voit taistella yhdellä tai kahdella rintamalla kerrallaan, mutta kaikkiin taisteluihin on mahdotonta osallistua (voitte opetella itsenäistä pukemista ja pottailua, mutta samalla kannattaa katsoa pöytäkäyttäytymistä jossain määrin läpisormien). Tai pikkuvauva arjessa voit priorisoida unen/ esikoisen kanssa vietetyn ajan raskauskilojen ja kodin siisteyden edelle. Pääasia on, että tekee valinnat tietoisesti. 

* Aina ei kuitenkaan mene ihanniinkuinströmsössä: papatin yhtenä päivänä lapsille suu vaahdossa jostain tärkeästä säännöstä (mitä olohuoneessa ei saa tehdä), kun lapsi kysyi: "Äiti, mikä se olohuone on?"

P.S: Tästä  vanhasta blogipostauksesta löytyy myös hyviä vinkkejä vanhemmuuteen.

Vanhemmuuden työkalupakki

Tiedättekö, meidän 3-vee on tällä viikolla ainakin kolmena päivänä todennut, että "Ihana päivä. Tänään on i-ha-na päivä!" Ja äiti yhtyy kyllä tähän. 

Mutta miten tähän tilanteeseen on päästy, kun talossa on kaksi vilkasta ja tempperamenttistä uhmaikäistä (ja tempperamenttinen, lyhytpinnainen äiti)?

Kovasti olen opiskellut vanhemmuutta, jotta niitä ihania päiviä koettaisiin mahdollisimman paljon. Vaikka meillä edelleen erehdytään ja epäonnistutaan viikottain (tai useamman kerran viikossa) enkä todellakaan ole mikään vuoden mutsi tai kasvattaja, ajattelin jakaa muutamia oivalluksia ja oppeja kanssanne. Jospa näistä neuvoista olisi jollekin toisellekin vanhemmalle apua. 

 Jos kiukun (aikuisen tai lapsen) taustalta on poissuljettu nälkä, väsy, ulkoilun/ liikkumisen puute ja läheisyyden kaipuu, kannattaa kokeilla olisiko jostain seuraavista apua.

(tadaa, olkaa hyvät)

VANHEMMUUDEN TYÖKALUPAKKI

1) Ennakoi siirtymätilanteissa (meillä se tehdään näin).

2) Anna lapsen valita (esim näin).

3) Harhauta. Perinteisen kivalla asialla (lapsen lempilelu, kutitus, kiva laulu itse heittäytyen tai spotify apuna, spontaani hippaleikki jne) harhauttamiseen lisäksi meillä toimii valinnalla harhauttaminen (eli kohta 2).

4)Käskemisen sijaan pyydä/ ohjaa ja perustele pyyntösi (esim näin).

5) Omien rajojen ennakointi. Kun huomaat, että kohta menee hermot, kerro se lapsille. Paremmin kuin uhkauksenomainen "Kohta äiti suuttuu" meillä toimii, kun huomauttaa "Hei! Nyt on punainen valo. Kohta äitiä alkaa suututtamaan". Vaikka kumpikin toimii, niin jälkimmäinen kyllä paljon useammin/ nopeammin. Ja sitten toki kiitellään, jos tilanne rauhoittuu. 

6) Anna lapsen silloin tällöin päättää (mitä leikkiä leikitään, mihin puistoon mennään, mitä tv:stä katsotaan...) Ja jos vaan teidän kasvatusperiaatteisiin sopii, anna lapselle joskus periksi (toki sellaisissa asioissa, joilla oikeasti ei ole väliä). Meillä esim tyttö-jii haluaisi lähteä aina kumpareissa pihalle ja välillä (kun tiedän ettei esim kiipeillä mihinkään ja kengän tippuminen ei haittaa) annan tytön lähteä. Reilua vanhempaa on kuitenkin mukavampi totella kuin tyrannia.

7) Opettele priorisoimaan (mitä, miten? --> klik)

 8) Jos lapsi haluaa/ yrittää auttaa jossain kotityössä (mutta ei oikein vielä osaa), yritä olla ärsyyntymättä ja vaivaantumatta. Keksi sen sijaan joku keino, jolla lapsi voi osallistua kyseiseen työhön. Meillä 2 vee esimerkiksi hoitaa pyykkiä pestessä ylpeänä pesupallon pitelyn äidin kaataessa palloon pesuainetta. Tehtäviin kuuluu myös pesupallon koneeseen laitto. 3vee saa puolestaan käynnistää koneen. Astianpesukonetta lapset tyhjentävät yksi astia kerrallaan äidin apuna, eikä sirpaleita ole vielä kertaakaan tullut. Lasten lempihommiin kuuluu myös  lakaisu, pyykkien ravistelu ja ojentelu jne. Lasten mukaanottaminen on tärkeää, sillä pian on käsillä aika, jolloin toivot, ettei lapsille olisi syntynyt käsitystä, että he eivät osaa siivota ja tehdä kotitöitä tai ovat siivotessa jotenkin tiellä. 

9) Sanoita lapsen tunteita. Tämä tapahtuu jotenkin automaattisesti silloin kun lapsi ei puhu, mutta unohtuu helposti puheenkehityksen myötä. Meillä tunteiden sanottaminen (mikä perustuu usein arvauksiin) on auttanut kuitenkin valtavasti: Kun isi on ollut pitkään työreissussa ja lapsia kiukuttaa, olen nimennyt kiukun ikäväksi. Nykyisin lapset osaavat jo itse sanoa "minulla on isiä ikävä" ja hakea äidin sylistä lohtua ikävään. Myös nälkäkiukun nimeäminen on auttanut meillä (lapset ymmärtävät syödä nälkäkiukussa), samoin väsykiukun (ymmärtävät, että väsyneenä mennään nukkumaan ja/ tai että väsymys voi kiukuttaa). 

Toivottavasti jollekin on näistä ohjeista apua. Meille ne eivät yksistään riittäneet, joten jatkoa seuraa...

Valkoinen lautturi

Löysin jo viime vuoden keväällä Instagramista ihanan, juuri aloittaneen nettisisustusliikkeen Valkoisen lautturin. Ihastuin etenkin heidän valikoimassaan oleviin Uashmama paperipusseihin (jotka olivat jo tuolloin jonkinlainen  blogi/ someilmiö, mutta minulle täysin uusi tuttavuus). Uashmamat ovat pestäviä paperipusseja ja ne valmistetaan Italiassa käsityönä. Päätin jo keväällä, että uuden kotimme valoisaan keittiöön tulee porrashyllykkö, joka täytetään yrteillä. Yrttien suojaksi tilasin Uashmamojaa. Tilauksen kylkeen lähti vielä muutama muukin ihanuus.

Valitettavasti yrtit eivät viihtyneet keittiössämme (lue: en jaksanut kastella niitä saati istuttaa uuteen ruukkuun), joten porrashylly toimii yrttikeitaan sijasta kukka- ja lehtitelineenä. Uashmamoille on kuitenkin löytynyt monia muita käyttötarkoituksia, joista tärkein on kaiken pöydällä lojuvan, tarpeellisen (?) päivittäisessä käytössä olevan sälän (lääkkeet, D-vitamiinit, käsirasvat, teipit, sakset...)kätkeminen. Uashmamat ratkaisee aikakin kertaalleen myös lapsiperheen joka jouluisen/ keväisen ongelman: kaunis pussi ja kauden yrttejä on kiva lahja opelle/ tarhantädille. Uashmama=käytännöllistä ja kaunista, eikö?

Toinen käytännöllinen ostos Valkoisesta lautturista oli bepolesin paperipussi, joka toimii meillä takkahuoneessa pahvinkeräysastiana poltettaville pahveille. Tästä olisi ollut saatavilla vielä isompi koko ruskeana, mutta kyllä tämä valkoinenkin vetää hyvän määrän pahvia ja koko on varmasti lämmityskaudelle ihan riittävä. 

Meidän perheessä iso-jii haaveilee säännöllisesti siitä, että saisi täyttää jääkaapin ovemme valokuvilla, muistilapuilla ja magneeteilla. Onneksi aviomieheni tuntee minut sen verran hyvin, ettei ole käynnistänyt ikiliikkujaa (ovi täynnä (by isi) ovi tyhjä (by äiti)- ovi täynnä...). Puuduttavan yksinkertainen koreografia olisi moisessa tanssissa! Koska ajatus lasten piirrustuksista ja valokuvista magneeteilla vaihtuvaksi näyttelyksi kiinnitettynä on kiva (vaikken haluakaan sitä jääkaapissa toteuttaa), päädyin tilaamaan meille lastenhuoneeseen Groovymagnetsin matneettitapetin. Niitä löytyy myös valkoisen lautturin valikoimasta. Olen kyllä tyytyväinen tuohon tapettiin! Asennus ei mennyt ihan nappiin (tapetti on tosi paksu, valokuvapaperimainen ja rullasimme sen "käänteisesti" (eli yrittäen suoristaa) vasta vähän ennen asennusta, mistä johtuen yläreuna ei kiinnittynyt riittävästi tapettiliimalla ja jouduimme varmistamaan kiinnityksen  listalla), mutta olen tyytyväinen, että kaksi tällaista poropeukaloa sai tapetin pysymään seinässä! Olen lukenut, että magneettimaalin ongelma on heikko magnetismin, niin että se ei oikein jaksa pitää magneetteja seinässä. Sitä ongelmaa ei tuntuisi tässä tapetista oleva. Yksi haittapuoli on arka väri ja se, että magneeteista irtoaa tapettiin helposti mustaa väriä. No, pienet viirut tapetissa ei haittaa, kun etenkin tyttö-jii saattaa uppotua puoleksikin tunniksi magneetteja järjestelemään. 

Valkoinen Lautturi on noin puolentoista vuoden ajan toiminut nettisisustusliike, joka lupaa nopeat toimitukset. Ainakin meille tänne pääkaupunkiseudulle lähetykset tulivat erittäin nopeasti - jo seuraavana päivänä (minulle on tullut neljä eri lähetystä ja kaikki 1-2 päivässä tilauksesta). Valkoisen Lautturin asiakaspalvelu on ystävällistä ja nopeaa sekin. Ja mikäli tykkää kauniista sisustuskuvista, kannattaa Valkoista Lautturia seurata myös Instagramissa. 

Nykyisin nettisisustusliikkeitä syntyy lähes kuin sieniä sateella. Mitkä ovat teidän suosikit?

*tilauksesta on saatu alennus blogikirjoitusta vastaan. 

Happy to be back!

Blogi on ollut olosuhteiden pakosta jo tovin tauolla. Osittain siksi, että ruuhkavuodet ovat iskeneet meihin niin kovalla kädellä, että positiivisuuden kaivaminen on ollut vaikeaa. Eniten kuitenkin siksi, että onnen säilyttämiseksi arjessa, on ollut pakko keskittyä niihin asioihin, jotka vaikuttavat eniten koko perheen arkeen. Blogille ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa, vaikka kovasti olen kirjoittamista kaivannutkin ja olisin halunnut monesta asiasta tulla tänne kirjoittamaan.

Mutta nyt. Blogi päivittyy taas hetken. Tai ikuisesti. Todennäköisesti jotain siltä väliltä. 

Pikkulapsiperheenä meillä aikakäsityskin on aika letkeä. Treffeille voi tulla sen kummemmin selittelemättä 15-30min myöhässä. Ja kuvan mukaisesti meillä eletään vielä kovasti keskikesää. Seoleniinjustiinsa.